sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Vienna on my mind

Ostin eilen lennot Wieniin joulukuulle minulle ja Antille. Olen jo pitkään luvannut, että vien Antin sinne ja esittelen kaupunkia ja kaikki ne paikat, jotka minulle ovat tuttuja ja rakkaita. Ajatuksissa palaaminen Wieniin vei mietteet myös takaisin tänne blogiin. Kirjoitinhan koko Wienissä viettämäni vuoden ajan aktiivisesti blogia. Se oli tarpeellista ja tarkoituksenmukaista, matkakertomus itselle ja muille ajanjaksosta, joka oli elämässäni erityinen ja poikkeava.

Näin jälkeenpäin ajatellen on silti vaikea sanoa, miksi tuo vaihtoaika oli niin merkityksellinen tai miksi se edelleen tuntuu niin tärkeältä. Oliko se vain ihanan keski-Euroopan kaupungin lumoa, vastustamaton yhdistelmä aikuisuuden vapautta ja itsenäisyyttä ja toisaalta sallittua nuoruuden huvittelua ja typeryyttäkin. Vai onko kyse vain kaikesta, mitä ennen sitä, sen aikana ja sen jälkeen tapahtui ja niiden yhteisvaikutuksesta? Vuoteen, tai tarkemmin sanottuna 10 kuukauteen mahtui paljon: rohkeutta ja uskallusta, epävarmuutta ja itsensä vähättelyä, pelkojen kohtaamista ja voittamista, uusia kokemuksia ja elämyksiä, yksinäisyyttä ja suunnaton määrä uusia ihmisiä, opiskelumotivaation kadottamista ja sen löytämistä, epäonnistumisia ja yllättäviäkin onnistumisia, uusien puolien löytämistä itsestään ja vanhojen hyväksymistä, rakkautta ja sydänsuruja, tulevaisuudesta murehtimista ja välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, elämästä nauttimista ja siitä tuskastumista, naurua ja itkua, Sacher-tortea ja punaviiniä.

Olen nyt asunut Ruotsissa yli 2,5 vuotta. Ylläoleva luettelo sopisi soveltaen kuvaamaan myös täällä vietettyä aikaa. Olen oppinut ja kokenut paljon, elänyt iloiten hyviä hetkiä ja räpiköinyt melko hyvin haasteiden ja vaikeuksien läpi. Jotain on silti tilanteissa erilaista. En ole ensinnäkään enää opiskelija, vaan pappi jo reilun kahden vuoden ajan. Siinä missä vaihtovuosi Wienissä oli ennaltasuunniteltu ja rajattu ajanjakso, on aika täällä ollut määrittelemätöntä, jotain toistaiseksi voimassaolevan tapaista. Tämän hetkinen elämäntilanteeni ei ollut millään lailla suunniteltua, vaikka en toisaalta mitään tarkkaa toimintasuunnitelmaa ole tulevaisuuttani silmällä pitäen koskaan tehnyt. Olen yrittänyt jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että eläisin nyt, enkä odottelisi, milloin elämä alkaa. Onnistun vaihtelevasti ja onneksi on elämässä myös hyviä ihmisiä muistuttamassa tästä.

Jotenkin silti tällä hetkellä tuntuu kuin eläisin jonkinlaisessa odotushuoneessa tai välitilassa. Siinä tämänhetkinen elämä ja aika Wienissä muistuttavat toisiaan. Eikä elämä ja oleminen ole missään nimessä huonoa, vaan tässä on ihan hyvä. Kuitenkin on aavistus ja tuntuma siitä, että edessä on enemmän ja jotain muuta. En vain tiedä, mitä odottaa ja miten sitä lähestyä. Ja tosiaan, pitäisikö odottaa, mitä tuleman pitää vai aktiivisesti etsiä?

Onneksi joulukuussa häämöttää jotain ihanaa, mitä odottaa. Wien adventinaikaan kauniine jouluvalaistuksineen ja tunnelmallisine joulumarkkinoineen. Siitä tulee tarpeellinen pieni loma odotettavasti melko työntäyteisen syksyn päätteeksi. Ehkä se antaa enemmänkin, kenties myös jotain tärkeää palaa mieleen ja koskettaa uudelleen.

Nerja, Costa del Sol 2012 -
matkustaminen on aina ollut hyvä juttu,
riippumatta kohteesta ja matkan kestosta. 

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

28


Reilu viikko takaperin tuli taas vuosi lisää ikämittariin. Syntymäpäivät eivät näin 20 jälkeen ole tuntuneet kovin merkittäviltä tai tärkeiltä. Nyt ehkä ajattelen, että luvut ovat vain pieniä etappeja matkalla kohti 30 - ja kun 30 koittaa.. niin, tuskin se tuntuu sitten enää niin suurelta ja ihmeelliseltä. Mutta se voisi olla juhlan paikka, sillä kunnon synttärijuhlia ei ole tullut enää vuosikausiin järjestettyä. Tälle merkkipäivälle yhteisillä kakkukahveilla miehen 88-vuotta täyttäneen mummun kanssa oli kyllä juhlaa riittämiin!

Ylipäätään olen tyytyväinen lukemasta, jonka osaan lausua ruotsiksi. Numeron 27 lausuminen kuulosti lähinnä siltä, kuin olisin yrittänyt sylkeä ja sihistä samaan aikaan. Yleisin vastaukseni tosin ikäkyselyihin töissä nykyään on "nästan trettio". Olen miettinyt, että koen itseni varmaankin nuoremmaksi kuin mitä muut ikätoverini tekevät ja se johtuu juuri näiden ikävuosieni ihmettelijöiden vaikutuksesta. Kun kuulee tarpeeksi sitä, että "voi, kun on niin nuori pappi", niin johan sitä alkaa itsekin pitää itseään todella nuorena. Ja sitten hämmentyykin, kun muistaa, että opintojen aloittamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 10 vuotta ja jotkut ystävät on ehtinyt tuntea jo 20 vuoden ajan. Toisaalta myös nautin töissä ja työyhteisössä siitä, että olen nuorimman roolissa ja ennen kaikkea siitä, että olemme niin eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä. Oppii väistämättä näkemään ja ymmärtämään oman elämänpiirinsä ulkopuolista todellisuutta.

Alkuvuosi on ollut etenkin töiden merkeissä vähän tahmea. Pääsiäistä edeltäviä viikkoja lukuunottamatta ei ole ollut kauhea kiire, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta toisaalta pulmallinen, jos ei oikein tiedä, mitä "ylimääräisellä" ajalla tekisi. Papin työn arki tuntuu edelleen hyvältä ja työtehtävät merkityksellisiltä. Olen kuitenkin pohdiskellut sitä, miten voisin kehittyä työssä ja mikä olisi se suunta ja muoto, jossa tahtoisin ruveta kehittymään. On tavallaan tarve päästä eteenpäin, mutta en tiedä mihin suuntaan ottaisin askeleen. Havahduin myös siihen, että minulla ei töiden suhteen ole kovinkaan selviä tulevaisuuden tavoitteita ja haaveita. Toisaalta siitä on myös verrattain niin lyhyt aika kun edelliset isot tavoitteet ja haaveet täyttyivät, valmistuminen ja pappisvihkimys, joten lienee luonnollista, että uusia maaleja ei ole vielä ilmaantunut näköpiiriin.

28-vuotiaana pelkään paikoilleni jämähtämistä. En pelkää sitoutumista ja juurtumista, vaan haaveilen/ haaveilemme miehen kanssa yhdestä yhteisestä pysyvästä kodista ja lapsista ja perhe-elämästä. Lasten kanssa sitä paitsi tuskin voi jämähtää paikoilleen, sillä nehän jo pelkällä olemuksellaan symboloivat kehittymistä ja eteenpäin pyrkimistä (eikö totta? :)). Ajatukset paikoillaan polkemisesta liittyvät siis ennen kaikkea töihin ja papin virkaan. Jossain määrin on toki väistämätöntä polkea aika ajoin paikallaan ja joskus se voi olla hyväksin. Mutta uskon siihen, että ollakseen tyytyväinen ja aikaansaava työntekijä täytyy olla tähtäimessä tavoitteita ja haaveita, tahtoa haastaa itseään. 28-vuotiaana en vain vielä tiedä, mitä ne omalla kohdalla voisivat olla. Silti koen itseni ehdottomasti useimpina päivinä tyytyväiseksi töihin lähtiessä ja sieltä palatessa. Näin kevätaikaan myös aikaansaavuus tuntuu näkyvämmältä ja luontevammalta.

Toisinaan mietin, että olen ajattelussa ja aivotyössä lamaantunut ja laiskistunut sitten opiskeluaikojen. Enää ei ole samalla tavalla aikaa lukemiseen ja asioiden pohdiskeluun. Ja jos aikaa olisikin, niin kirjan valitseminen Netflixin sijaan on useimmiten hävitty henkinen taistelu. Toki lukea ja opiskella voisi loputtomiin ja siltikään kaikkea ei voi oppia kirjoista. Tavallaan kaipaan opiskelua juuri itsensä älyllisen haastamisen ja pohdinnan puolesta, mutta toisaalta ajatus siitä, että lähtisi opiskelemaan, ei tunnu kovinkaan houkuttelevalta. Mutta etenkin tällaisessa työssä, jossa ollaan tekemisissä isojen uskoon ja elämään liittyvien kysymysten ja niiden tulkinnan äärellä, tuntuu vaaralliselta ajatus siitä, että ajattelua ja pohdintaa tai kehittymistä niissä ei omalla kohdalla tapahtusi. Toki sitä tapahtuu väistämättä ja osin huomaamatta elämänkokemuksen karttuessa, mutta tottakai siihen täytyy myös tietoisesti ja työstämällä pyrkiä. Harvemmin kukaan seurakuntalainen tulee huomauttamaan, jos olet saarnaa kirjoittaessa mennyt aidan matalimmalta kohdalta, vaan kalvavin ja jäytävin tunne siitä jääkin sille, joka parhaiten tietää, eli sinulle itsellesi. Tässä kohtaa voisi joku henkevästi huomauttaa Pyhän Hengen vaikutuksesta, mutta itse kyllä ajattelen, että Jumala tahtoo meidän käyttävän päätämme ja jos siellä ovat asiat järjestyksessä ja koneisto raksuttaa, niin Pyhä Henkikin pääsee liikkumaan paremmin!


lauantai 19. maaliskuuta 2016

Lovely London





Viime viikonloppu vierähti Lontoossa ja visiitti Brittein saarilla oli ensimmäinen kerta meille molemmille, sillä Heathrown kautta lentämistä ja koneen vaihtamista tuskin lasketaan maassa oleiluksi. Lontoo antoi kyllä erittäin kiinnostavan ja myönteisen kuvan itsestään! Odotin ehkä enemmän sellaista suurkaupungin mahtipontisuutta, mutta yllätyin positiivisesti, kun vastassa olikin boheemisti vanhaa ja uutta sekoittavia, toisistaan eroavia kaupunginosia. Kiertely city centerissä jäikin varsin lyhyeksi ja suunnistimme mm. Camdeniin ihmettelemään markkinatunnelmia, Sohoon ja Chinatowniin ja tutuksi tuli myös Islingtonin alue, jossa hotellimme sijaitsi. Yllä näkyvän ihanan keväisen kuvan minusta nappasi Antti St Jamesin puistossa, jonka kautta pääsi kulkemaan Buckinghamin palatsille. Kevät oli huomattavasti pidemmällä kuin täällä, kuten maassa kukkivista pääsiäisliljoista voi päätellä. Lämpötilakin huiteli päivisin yli 10 asteessa, mutta paikallisten kevyestä pukeutumisesta olisi voinut päätellä että mittari näyttää lähemmäs 20 astetta. Omasta mielestä kevyt talvitakkini ei ollut yhtään liikaa, hyvä kun piposta olin kuitenkin jo malttanut luopua!

Ainoa museokäynti kohdistui British museumiin ja siellä katsottavaa olisikin riittänyt kokonaiseksi viikoksi. Nyt rynnittiin vaan muiden turistien tavoin tapittamaan muumioita ja minä kiersin vastuuntuntoa pääainettani Vanhan testamentin eksegetiikkaa kohtaan tuntien Lähi-idän osaston ja tuskailin miten vähän Babyloniasta, Assyriasta, Juudan ja Israelin vaiheista ym. muusta aiheeseen liittyvästä onkaan jäänyt mieleen tai sitten on vaan unohtanut jo niin paljon. Toki oli hienoa nähdä livenä esineitä ja kirjoitusta sisältäviä savi- ja kivitauluja, joita muistaa katselleensa oppikirjojen sivuilta. Aikamoisia aarteita historian varrelta tuo rakennus on tulvillaan! Tosin mietimme myös sitä, että kuinka oikeutettua se on, että kaikki nuo arvokkaat esineet eripuolilta maailmaa sijaitsevat siellä..

Aika oli kuitenkin niin rajallinen ja sää hieno ja aurinkoinen, että pikaista käyntiä British museumissa lukuunottamatta aika kului enimmäkseen kaupunkia jalkaisin kierrellen. Väsymyspiikin ja energiavajeen yllättäessä suunnistettiin syömään ja toki tutustuttua tuli myös paikalliseen pubikulttuuriin. Alimmassa kuvassa onkin meikäläisen olut, sillä vuoden takaisen häämatkan jälkeen etenkin IPA:t ovat entiselle oluen dissaajalle hyvin maistuneet. Ruoka ja juoma ovat meille ehkä niitä tärkeimpiä asioita reissussa ja niihin olimmekin Lontoon osalta hyvin tyytyväisiä. Hotellista saimme maksaa pitkän pennin ja Lontoo ei taida muutenkaan edullisimpiin matkakohteisiin lukeutua. Monet museot ovat onneksi ilmaisia, mutta taas joihinkin kohteisiin joutuu maksamaan todellista ylihintaa. Hyvää ruokaa kuitenkin löytyi halvalla, kun vähän kierteli ja googletti. Perinteinen fish&chips tuli myös testattua, mutta fiilis siitä jäi varsin vaisuksi ja mauttomaksi.

Lontooseen pitää ehdottomasti palata vielä lähitulevaisuudessa. Lentomatka on sopivan mittainen ja liputkin saatiin molemmat oikein kohtuulliseen hintaan. Testattua tuli sekä Gatwickin ja Heathrown kentät, jotka molemmat tavoittaa näppärästi julkisilla yhteyksillä. Pientä turistiajelua punaisen bussin ylätasolla lukuunottamatta käytimme lähinnä metroa liikkumiseen. Reilu 20 puntaa oyster-cardille ladattuna riitti kolmen päivän matkustukseen ja osasimme mielestäni melko luontevasti ja onnistuneesti liikkua metroverkoston vilskeessä. Hämmentävintä on, kun sama metrolinja haarautuu, sillä suunnan selvittäminen vaatii vähän enemmän ponnistelua kuin Itäkeskuksessa Mellunmäen ja Vuosaaren suuntien väliltä valitseminen. Metromatkustamisesta oudolla tapaa nauttivana ihmisenä oli minusta seikkailu Lontoon metroverkostossa erinomaisen hauskaa (joskin nälkäisenä vähän saattoi suututtaa, ellei oikea suunta heti löytynyt). Tukholmassa vähän ehkä harmittaakin, että työpaikka on junareitin varrella ja metrolla suhailu jää siksi vähemmälle.

Minneköhän sitä seuraavaksi lähtisi? Meitä odottaa ihana Krakovan reissu häähuuman merkeissä heinäkuun alussa, joten ennen sitä tuskin tulee lenneltyä muuta kuin Helsingin ja Tukholman väliä. Syksylle voisi kyllä miettiä jälleen jonkun kivan kaupunkikohteen. Kaupunkeja, joissa tahtoisin käydä on ainakin Rooma, München, Madrid, Edinburgh, Praha, Varsova.. ja en uskalla miettiä enempää, sillä lista vain jatkuisi. Mutta kenties joko Rooma tai Madrid syksymmällä, ainakin lämpötilan puolesta se voisi olla otollinen ajankohta näissä kesäaikaan melko hauduttavissa ja turistien kansoittamissa kohteissa. Matkakuume on kovasti vielä päällä, joten toivotaan että sitä lievittää vähän kotimaan matkailu ja kesän Puolan reissun fiilistely ja odottelu.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Mitä kuuluu helmikuussa?


  • Sokerin vähentäminen on tehnyt hyvää. Olen syönyt ainakin hitusen järkevämmin ja säännöllisemmin, kun ateriavälejä ei paikkaile herkuilla. Iltaisin olen päätynyt sänkyynkin aikaisemmin, kun en ole saanut äkillistä energiapiikkiä sokerin ansiosta. Aamuisin kyllä väsyttää samaan malliin, kuin ennenkin, mutta sille tuskin mitään mahtaa.. Paaston syvempi merkitys on vielä hieman työn alla, mutta sekin lienee normaalia.
  • Musiikki tuo iloa ja vastapainoa työarkeen. Oli hauskaa soittaa ensimmäisellä keikalla messun jälkeen kirkkokahveilla. Ei haittaa, vaikka en ole kovin taitava. Toteutan omia viisauksiani sen suhteen, että yritän tehdä enemmän asioita vain sen takia, että ne ovat kivoja ja tuottavat iloa.
  • Keskiviikkona vietetään ruotsinsuomalaisten päivää. Itsenäisyyspäivän tavoin se tarjoaa mahdollisuuden identiteetin tutkiskeluun. En koe itseäni ruotsinsuomalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka asuu Ruotsissa. Sinikeltavalkoinen väriyhdistelmä hieman häiritsee estetiikan tajuani. Vai voisiko siitä saada jotain tyylikästä ja tuoretta aikaiseksi?
  • Huulipunasta alkaa tulla vakiovaruste. Piristää mieltä ja tuo väriä tylsimpäänkin aamuun.
  • Kesäsuunnitelmia on kiva tehdä ja olen innoissani kaikista tapahtumista ja reissuista, joita silloin on tiedossa. Lisäksi tuntuu siltä, että kesään ei edes ole niin loputtoman pitkä aika. Lyhyemmän odotuksen päässä on myös maaliskuinen Lontoon reissu. Vielä lyhyemmän odotuksen päässä on ensi viikonloppu ja mieluisin seuralainen.
  • Olen kiitollinen energiasta ja hyvästä mielialasta, mukavista työkavereista, vanhoista ja uusista ystävistä ja tuttavuuksista, elämäntilanteestani ja sen tuomasta vapaudesta töiden, liikkumisen ja vapaa-ajan suhteen, haasteista ja siitä, että ajattelen ja haluan niitä, enkä tyydy mukavuuteen. Olen kiitollinen kevään tulosta, valosta ja auringosta, sillä ilman niitä tuskin muutkaan asiat tuntuisivat niin positiivisilta ja hyviltä kuin ne ovat.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Ajatuksia paastosta

Laskiaisen ja paaston ajan ollessa käsillä ajatukset liikkuvat ruuassa. Joulun herkuista alkaa olla jo tovi kulunut ja mieli halajikin jo laskiaispullia mantelimassatäytteellä, tietysti! Laskiaissunnuntain ja –tiistain perinteitä olen kyllä vaalinut, niin pullien kuin mäenlaskun muodossa opiskeluaikana (ainakin kertaalleen..), mutta tuhkakeskiviikosta alkava paastonaika onkin sitten vähän kinkkisempi juttu. Aiheeseen liittyen olen lukenut ainakin Lutheria ja perustanut käsityksen, että kyseessä tulisi olla sydämen paasto, aika jolloin hiljennymme ja annamme aikaa hengelliselle elämällemme, jotta tulisimme lähemmäs Kristusta. Se on hieno ja hurskas tavoite, jonka olen toivonut edes jossain määrin saavuttavani, mutta aina on tuntunut siltä, että se on jäänyt ja unohtunut puolitiehen. Syyni jättää väliin ruoka-ainepaastot on ollut juuri se, että kun syvennyn sydämen paastoon, niin se riittää, sillä se kuitenkin on paaston pääajatus ja tarkoitus. Nyt kun jälkeenpäin pohdiskelen menneitä paastonaikoja, niin huomaan, että olen tainnut lähteä päistikkaa kiipeämään vuorenrinnettä pitkin varmistamatta ensin, että minulla on siihen asianmukaiset varusteet. Ruokaan ja ruoka-aineisiin liittyvä paasto toimiikin parhaimmassa tapauksessa ja varsinaisessa tarkoituksessaan työvälineenä ja suunnannäyttäjänä sille, missä paastossa todella on kyse – sydämen kääntymisestä lähemmäs Jumalaa.

Miten paasto onnistuu ja millainen paastonajasta tuli suunnitella ja tehdä onkin sitten pulmallinen kysymys. Sokerin ja erityisesti suklaan rakastajana olen ajatellut, että minun tulisi luopua lähes kaikista herkuista paaston ajaksi. Tätä olen testannutkin, mutta hyvin alkanut kokeilu on unohtunut viikkojen kuluessa lähemmäs pääsiäistä. Kirkossamme on hieman huonokin tapa ottaa varaslähtö ja juhlia suurpyhiä etukäteen, useampaankin otteeseen, joten jo ennen pääsiäissunnuntaita on kyllä muutamat suklaamunat ja leivokset tullut jo viran puolesta syötyä. Mitään totaalista kieltäytymistä herkuista en ole toki ikinä ajatellutkaan toteuttamiskelpoiseksi. Pappina vaikkapa muistotilaisuudessa istuessa tuntuisi epäkohteliaalta kieltäytyä ottamasta kakkupalaa, ellei sitten kyseessä olisi allergia. Kerran tai kahden lankeaminen suklaapatukkaan pitkän ja vastoinkäymisiä täynnä olleen päivän jälkeen ei minusta myöskään tee turhaksi koko paastoa. Ihminen on heikko ja erehtyväinen, mutta aina on varaa parannukselle.

Itsetehty simppeli arkiruoka on useimmiten kasvisruokaa,
joten lihasta luopuminen paaston ajaksi ei tuntuisi kovin suurelta uhraukselta.

Luin kollegani kirjoittaman artikkelin täkäläisestä kirkollisesta ammattilehdestä, jossa hän osuvasti pohti rinnakkain nykyistä ravinto- ja ruokavaliotietoisuutta ja kristillistä paastoa. Aikana, jona paljon puhutaan ruuasta ja sen vaikutuksista, pohditaan eri ruokavalioiden hyötyjä ja haittoja ja ollaan kiinnostuneita ruuan alkuperästä ja tuotantoketjusta, uskoisi myös paaston herättävän uudelaista kiinnostusta. Toki paasto kuuluukin osana erilaisiin dieetteihin, mutta sen fokus niissä on hyvin erilainen kuin kristillisessä paastossa. Kysymys onkin, että voisiko kristillisestä paastosta löytyä väylä tutustumiseen, syvempään pohdintaan ja keskusteluun ravintoasioista kiinnostuneille ihmisille. Ruokavalioilla ja niihin liittyvillä mahdollisilla paastoilla väistämättä tavoitellaan jotain: kohentunutta terveydentilaa, parempaa vireystasoa ja ehkä ylipäätään laadukkaampaa ja onnellisempaa elämää. Kristillisellä paastolla tavoitellaan myös vastaavaa, fokus ei ole toki samalla lailla kaloreissa ja terveydentilan kohentumisessa, joskaan se ei toki ole asia, jota kristitty ei voisi paastollaan ajatella saavuttavan. Mutta laadukkaampaa, täydempää ja onnellisempaa elämäähän me kaikki toivomme ja kristityt uskovat ja kokevat sen onnistuvan Jumalan läheisyydessä. Tie täydempään ja onnellisempaan elämään käy ihme kyllä luopumisen kautta – kun paastossa jätämme joitain asioita sivuun, teemme tilaa sille, mikä todella on tärkeää ja annamme sen hiljalleen täyttää meidät. 

Omalla kohdallani herkkuja kaivatessa voisin pysähtyä miettimään, milloin ja miksi suklaanhimo iskee ja mistä se voisi kertoa. Millä asioilla täytän elämäni ja ovatko ne niitä, joita todella kaipaan elämääni? Harhautanko itseäni? Paasto on tietoista ajatusten keskittämistä uusille urille. Ruokavalioekspertitkään tuskin kieltävät sitä, että ruokavalion muutoksissa on kropan lisäksi kyse myös mielestä, joka yhtälailla läpikäy muutoksia.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Kynttilänpäivän rukous

Kirjoitan harvoin omia rukouksia. Esirukouksen valmistelen joskus, jos sellainen johonkin erityiseen tilanteeseen tarvitaan. Saatan myös vain täydentää jotain valmista esirukouspohjaa käsikirjasta. Kauniita ja puhuttelevia rukouksia ovat kirjat ja netti pulloollaan, siksi ehkä on tuntunut tarpeettomalta kirjoittaa niitä itse. Yleensä aina pienelläkin etsimisellä löytää jonkun tilanteeseen hyvin sopivan. Sunnuntain messussa päätin kuitenkin saarnan poikkeuksellisesti rukoukseen ja ensi kertaa itse kirjoittamaani sellaiseen. Siitä tuli nopeasti kyhättynä lyhyt ja yksinkertainen, eikä tosiaan mikään kaunokirjallinen saavutus. Mutta siinä on kuitenkin jotenkin tiivistyneenä se, mitä tunnen ja tahdon sanoa ja pyytää. Minä-muotoon kirjoitettu rukous paljastaa sen henkilökohtaisuuden, mutta uskon, että avoimiin ja avaramerkityksisiin lauseisiin toinen pystyy myös sijoittamaan itsensä. Tästä tuli itselleni paljon enemmän kuin vain tilanteeseen sopiva kaunis rukous - tuskin se muuten olisi muistunut mieleeni vielä näin tiistai-iltana (ja varsinaisena kynttilänpäivänä).

Jumalani.

Kiitos tästä hetkestä ja siitä ilosta, jota tänään saan tuntea. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olet antanut elämääni. Kanna ja varjele minua kaikessa tulevassa ja anna usko valoisaan tulevaisuuteen. Avaa sydämeni Sinulle ja auta löytämään paikkani tässä elämässä. Sinun käsiisi jätän itseni, anna valosi loistaa minussa. Aamen.


lauantai 30. tammikuuta 2016

Käsityksiä ja omia totuuksia etäsuhteesta

En oikeastaan aikaisemmin ole kovinkaan paljoa miettinyt, miltä tuntuisi elää etäsuhteessa, taikka etäavioliitossa. Ehkä asia ei vain ole pohdituttanut ennen kuin se osui omalle kohdalle. Ja ehkä oli hyväkin, ettei ollut mitään ennakkoluuloja, -pelkoja tai -odotuksia. Tilanne on ollut tarpeeksi haastava ilman niitäkin. Ajattelin nyt kuitenkin vähän tarkastella, että miten tällä hetkellä suhtaudun ihmisten yleisiin käsityksiin etäsuhteista. Seuraavat paksunnetut väittämät ovat siis vain omaa luuloani siitä, miten uskoisin monien ihmisten aiheesta ajattelevan ja kommentoivan.


Etäsuhteessa eläminen on vaikeaa, ja on suurempi riski, että sellainen suhde katkeaa.

Sanan vaikea alleviivaaminen, tuntui hyvältä, sillä se tiivistää kyllä hyvin etäsuhteen negatiivisen puolen. Tuskin mikään suhde on loppupeleissä kovin helppo, mutta etäsuhteessa tapaamiset ja yhteydenpito vaativat suunnittelua ja aikatauluttamista. Kun joku toinen huikkaa kumppanilleen heipat ovella ja nähdään illalla, niin etäsuhteessa eläessä joutuu käyttämään yllättävän paljon energiaa sen suunnittelemiseen, että mikä ilta voitaisiin nähdä. Joskus kun päivä on kiireinen ja aikataulut keskenään erilaiset, niin voi olla vaikea edes löytää rauhallista hetkeä puhelulle. Siinä missä vuorotyöläinen voi kömpiä jo simahtaneen puolison viereen nukkumaan, niin etäsuhteessa elävä näppäilee hyvää yötä -whatsappin, jonka toinen lukee aamulla herätessään. Erossa ollessa pelkästään sanallisen viestinnän varassa eläminen on iso haaste. Toki se joskus saa hyvää aikaan ja syntyy hyviä keskusteluja, mutta jotta niin käy, pitää olla puitteet kunnossa: molemmilla aikaa, rauhallinen paikka, hyvä ja virkeä mieliala ym. Tällaisia keskusteluja on siis melkein yhtä vaikea "järjestää" kuin tapaamisia. Tottakai arkipäiväinen kuulumisten vaihto on myös tärkeää, mutta se on silti vain pala sitä hyvää arkea, mitä pariskunnat parhaillaan elävät yhdessä.

Etäsuhteeseen ei varmastikaan kukaan ryhdy sillä mielellä, että odottaisi sen katkeavan. Pelko sen mahdollisuudesta sen sijaan on luultavasti melko hyvin tiedostettu, ehkä juuri siksi, että yleinen käsitys on, että etäsuhteissa suhteen päättymisen riski on suurempi. Pelko ei ole hyvä matkakumppani, mutta se voi myös saada ihmisen yrittämään sen voittamista ja kamppailemaan suhteen puolesta. Jos pelko toisen menettämisestä kasvaa kuitenkin liian suureksi, viestii se luottamuksen ja kommunikaation puutteesta. En usko, että etäsuhteen päättymisen syy useinkaan on yksin tai edes pääsyynä itse välimatka, vaikka se toki hankaloittava ja stressaava tekijä onkin. Jos pitkähkö suhde päättyy pian sen muututtua etäsuhteeksi, oli siinä mitä luultavammin ongelmia jo ennen etäsuhdevaihetta. Jos taas etäsuhteena alkanut suhde ei menesty, ei ehditty edes tutustua riittävästi ja rakentaa sitä pohjaa, joka suhteen olisi pitänyt kasassa.

Toisen kaipaaminen tuo suhteeseen kiihkeyttä ja syvyyttä. Yhteisiä hetkiä osaa arvostaa ja vaalia aivan erilailla.

On varmasti monia ihmisiä, jotka haluavat, että elämässä on omia alueita ja asioita, jonne puoliso ei ulotu. Itse en ainakaan haaveile siitä, että tekisimme miehen kanssa töitä yhdessä, meillä olisi yhteiset harrastukset ja ystävät. Tuntuu hyvältä, että elämässä on ihan omia juttuja - vaikka me ollaan me, niin minä olen silti minä. Monesti kuulee myös tuttujen sanovan, että tekee ihan hyvää päästä välillä pois kotoa kumppanin luota, vaikka viikonloppureissulle ystävien kanssa. Ajattelin kirjoittaa tähän suoraan, että tuskin kukaan haluaisi, että toinen olisi siinä vierellä ihan koko ajan. Tajusin kuitenkin ajatuksen ajateltuani, että aivan muutama päivä sitten sanoin vastaavanlaisen toiveen miehelle. Kun yhdessäasuminen ei ole itsestäänselvyys, niin siitä tulee haave. Itse kaipaan asioita, jotka ennen kuuluivat yhteiseen elämäämme ja joita pidin silloin juuri itsestäänselvyyksinä. Miehen lisäksi kaipaan myös kotiamme ja sen merkitys minulle on kasvanut ja voimistunut pois muutettuani. Kaipaaminen on sikäli hyvä asia, että se saa arvostamaan ja tuntemaan kiitollisuutta niistä asioista, joita ennen kenties piti itsestäänselvyyksinä. Näin kaipaaminen parhaimmillaan myös syventää suhdetta.

Kiihkeys on ehkä asia, jota etäsuhteesta osattomat kadehtivat. Kiihkeyttä kyllä löytyy, eikä vain makuuhuoneen puolelta. Miehen luokse kotiin tullessa säännönmukaisesti otan aina heti ensimmäisenä kierroksia mm. pesemättömistä pyykeistä, siellä sun täällä lojuvista tavaroista ja tyhjästä jääkaapista, josta ei löydy juustoa tai maitoa aamuksi. Vasta tasaannuttuani kiukkupiikistä avautuu mahdollisuus romantiikalle. Etäsuhteessa asiat saavat toisinaan tarpeettoman isot mittasuhteet, niin pahassa kuin joskus hyvässäkin. Liika kiihkoilu vie voimia negatiivisessa mielessä, mutta sopiva määrä kiihkeyttä suhteessa ja elämässä saa tuntemaan, että tässä sitä nyt eletään eikä vain katsella elämää sivusta!

Etäsuhde sopii elämänvaiheeseen, jolloin ei olla vielä niin vakiintuneita, ja ihmisille, jotka panostavat työhön ja uraan.

Kihlauduimme silloin, kun muuttoni Ruotsiin näytti mahdolliselta ja menimme naimisiin asuttuamme 8kk etäsuhteessa. Nyt etäsuhdetta & -avioliittoa on takana 2 vuotta. Uskoisin, että etäsuhde on helpompi "kestää", jos se on tietyn ajanjakson mittainen, esimerkiksi toinen on vuoden mittaisella työkomennuksella ulkomailla. Parhaimmillaan tuollainen ajanjakso suhteessa vahvistaa ja kasvattaa sitä ja seuraava askel on luontevasti avioliitto ja/tai perheen perustaminen. Naimisissa olevana parisuhteeni on niin vakiintunut kuin se voi olla, mutta sen sijaan muut palaset elämässä eivät stemmaa sanan vakiintunut kanssa. Mutta ehkä juuri siksi avioliitto on tuntunut kovin tärkeältä, niin yksin parisuhteen kuin koko oman elämän kannalta. Avioliitto on pysyvä ja varma asia elämässäni, vaikka mies ei jokapäiväisessä elämässäni olekaan fyysisesti läsnä.

Olen aina pitänyt itseäni päämäärätietoisena ihmisenä, jolle opiskelu ja työ ovat todella tärkeitä asioita. Se varmasti jo yksinään riittää selittämään, miksi olemme päätyneet tällaiseen tilanteeseen. Vaikka lähdin tänne kutsumuksen saattelemana ja työn perässä, on täällä ollessa kulunut aika osoittanut, miten paljon parisuhde, omat perheenjäsenet, ystävät ja harrastukset minulle merkitsevät. Tämä elämänvaihe on aikaa, jolloin voin erityisesti keskittyä työhön, kokemuksien hankkimiseen ja osaamisen kartuttamiseen, ja yritän ottaa siitä sellaisena tilaisuutena mahdollisimman paljon irti. Lähtijän rooli on myös yleensä helpompi kuin kotiin jäävän. Lähtijää odottaa usein uudet haasteet ja uusi jännittävä elinpiiri ja aika kuluukin siihen kaikkeen uuteen tutustuessa. Kotiin jäänyt on yhtäkkiä yksin siinä "vanhassa" elämässä, jonka jakoi lähtijän kanssa. Siinä on tilaa monenlaiselle ajatukselle, surulle ja ikävälle.

Etäsuhteessa eläminen ei tarkoita sitä, etteikö mitään isoja päätöksiä elämässä voisi valmistella ja tehdä. Toki etäsuhteessa ei voi elää lapsiperheen elämää, ei ainakaan kovin pienten lasten lasten kanssa. Uskon kuitenkin, että etäsuhde saattaa kypsyttää ja kasvattaa molemmat osapuolet yhdessä isoihin päätöksiin, kuten lasten hankkiminen, asunnon ostaminen taikka asuinpaikkakunnan vaihto. Etäsuhteessa oppii  hyvässä tapauksessa siihen, että elämänmuutokset eivät ole mahdottomia, vaikka vaativia ovatkin. Etäsuhteessa oppii myös arvostamaan ja arvioimaan aikaa. Ei ole järkevää taikka kannattavaa tehdä hätiköityjä päätöksiä, mutta oikeiden päätösten kohdalla voi toimia nopeasti.