Sitä yrittää etsiä omaa paikkaa. Miettii, että onko tämä nyt se juttu vai ei. Ärsyttää ja kiukuttaa, eikä oikeastaan tiedä miksi. Tahtoisi puhua kunnolla jonkun ihmisen kanssa, ehkä hyvän ystävän, ehkä mukavan tuntemattoman. Mutta sitten tyytyy kuitenkin vaihtamaan pintapuolisia sanoja, sellaisia, joita ei edes mieti tai tarkoita.
Välillä tämä tuntuu mielettömältä ja aika raskaaltakin. Ja kuitenkin se menee aina ohi ja on taas hyvä ja tavallinen hetki käsillä. Ehkä kyse oli verensokerin laskusta, huonosti nukutusta yöstä tai sitten niistä tiedostamattomista - ne ehkä olisivat niitä kiinnostavampia selityksiä, mutta niin syvään veteen en tahdo sukeltaa. Hei yritetään nyt räpiköidä tässä pinnalla! Siinäkin riittää tekemistä.
Onneksi voi sekavien mietteiden sijaan lukea tenttiin, tanssia ja mennä teatteriin. Eivätkä ne sekavat mietteet häiritse, joskus niistä on odottamatonta hyötyäkin. Ja sitten ne saattavat kuin yllättäen selkiytyäkin - mutta toisaalta, aina tulee tilalle uusia solmuja. Ihan niin kuin toisilla hiukset eivät voi olla takkuuntumatta ja toisilla ihmehoitoaineista huolimatta puskee kaksihaaraisia.
