maanantai 21. joulukuuta 2015

Tule joulu

Joulukuu ei selvästikään ole mikään blogikuukausi. Tämä johtunee siitä, että erilaisia puheita ja hartauksia saa kirjoitella jos jonkinlaisiin tilaisuuksiin. Luovuutta ei sitten ole jäänyt enää tänne naputeltavaksi, ei edes minkään yleisen tai olemattoman lätinän verran. Mutta kun tätä blogia herättelin uudestaan eloon, niin päätinkin, että mitään stressiä en viitsi tästä ottaa. Kirjoitan silloin, kun on aikaa ja silloin, kun siltä tuntuu. Innostus ei ole mihinkään laantunut - olisi kiva, jos aikaa ja ajatustilaa aivoissa olisi vain tälle harrastukselle hieman enemmän ja useammin :)

Jostain syystä olen ollut kovin levoton joulukuun ajan. En tiedä, että johtuuko se siitä, kun on niin paljon kaikenlaista tapahtumaa ja juhlaa. En siis ole ollut millään ahdistuneella tavalla levoton. Päin vastoin, olen nauttinut joulukuusta ja kaikesta tekemisestä. Itseasiassa olen moneen otteeseen vähän naureskellut tuolle adventin alla kirjoittamalleni postaukselle. Hiljentymisen ja pysähtymisen sijaan olen enemmänkin ottanut tohottaja-tyylin ja viipottanut glitterblingbling-tonttulakki päässä päivästä toiseen. Näin siis töissä, ei vapaa-ajalla sentään :D Tai no, enpä tiedä kummin päin asiantila lienee pahempi tai parempi.

Ehkä levottomuudesta johtuen, tai sitten aivan toisesta syystä, päädyin viikko sitten pianon koskettimien ääreen kirkon bänditilassa. Muistin jotain sointuja ja muistin unohtaneeni paljon ennen osaamaani. Mutta kiinnostuin ja innostuin! Nyt on pianotunti, yhdet bänditreenit ja vähän itsenäistä harjoittelua takana. Vanhemmat vielä tästä kuultuaan auliisti lupasivat pianon joululahjaksi ja sellaisen kävinkin sitten perjantaina töiden jälkeen ostamassa. Huomenna pitäisi digitaalisen pianon saapua sille jo valmiiksi raivaamalleni paikalle tänne asuntoon.

Piano-opintojeni tarina ei ole kovin menestyksekäs. En ehkä ollut ihan toivoton oppilas lahjoiltani, mutta olin patalaiska harjoittelemaan ja motivaatio oli hyvin lähellä nollaa. Jälkeenpäin ja varsinkin tällaisen uravalinnan tehtyä asia on kyllä harmittanut. Olen menneisyyttäni jotenkin häpeillytkin ja sanonut vaan, että en soita mitään instrumenttia, jos joku asiaa on tiedustellut. Jotenkin tuntuu siltä, että jos vastaisi osaavan soittaa, niin pitäisi ihan oikeasti suoralta kädeltä osata soittaa joku kappale. Nyt minulla on kuitenkin motivaation lisäksi myös tavoite selkeänä mielessä; mitään soolopianistia minusta ei tule, mutta tahtoisin kyetä komppaamaan virsiä ja yhteislauluja. Eli periaatteessa soittoinnostuksella on hyötytavoite, mutta lisäksi se on tehnyt minut iloiseksi tavalla, jota en olisi osannutkaan kuvitella. En todellakaan ollut mikään virtuoosi koskettimien ääressä bänditreeneissä, mutta kyllä se vaan silti oli hauskaa! Olen selvästi kaivannut harrastusta, johon kuuluu sosiaalista kanssakäymistä. Lukuisien tuntemattomien kanssa hikoileminen täydessä salissa Friskis&Svettiksen medel jympassa ei ihan täytä töiden ulkopuolisen sosiaalisen kanssakäymisen kriteereitä siinä mielessä... mutta hyvä sitäkin harrastusta on toki jatkaa!

Ehkä pitäisikin yrittää tehdä enemmän asioita, jotka tekevät iloiseksi ja joista tulee hyvä fiilis. Tuntuu, että kauheasti menee aikaa sen miettimiseen, että missä olen hyvä ja mikä on se oma juttu. Että mihin pitäisi niinkuin keskittyä, että saisi mahdollisesti jotain hienoa ja uutta aikaan. Mutta jos tekee vaan niitä asioita, mistä nauttii, vaikka niissä ei olisikaan niin kovin hyvä taikka paras, niin ehkä saavuttaa jotain tärkeämpää - oman elämän, jossa viihtyy. Loppupeleissä se on kuitenkin kaikkein arvokkainta.

Torstaina on jouluaatto. Ylihuomenna tulee mies ja varmasti silloin alkaa tuntua siltä, että joulu on todella täällä. Lahjoja en ole ostanut käytännössä juuri yhtään, jouluruokaa löytyy kaapista ainoastaan glögin ja piparien muodossa ja yhtään joulukorttia en lähettänyt taaskaan tänä vuonna. Mutta uskon, että joulu silti tulee. Huomenna illalla aion istua pianon ääreen ja soitella alla olevaa ihanaa joululaulua sillä soittotaidolla ja sillä laulutaidolla, mikä minulla on. Ja se saa riittää.


tiistai 8. joulukuuta 2015

Arkihuolesi kaikki heitä

Onneksi en viikko sitten sunnuntaina viimeksi tänne kirjoitellessa aavistanut, kuinka kiireinen viikko edessä oikeasti olikaan. Tekemistä riitti mm. koululuokille järjestettyjen joulunäytelmien, adventtijuhlan, messujen, hautajaisten ja itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien merkeissä. Kaikkea ihanaa ja kivaa, mutta myös voimia vievää! Koska koko työpäivän ajan oli kiinni käytännön hommissa, niin valmistelut piti hoitaa sitten vapaa-ajalla. Saarnat ja puheet olisi toki voinut suunnitella ja kirjoittaa hyvissä ajoin ennen kiireistä viikkoa, mutta en vain yksinkertaisesti ole päässyt vielä yli viime tippaan jättämisestä. Teen kyllä ajatustyötä etukäteen, mutta saarna syntyy paperille lähes poikkeuksetta vasta lauantaina. Jossain vaiheessa täytyy toki miettiä muutosta työtapoihin, mutta toistaiseksi tilanteesta ei joudu kärsimään kuin mieheni toisinaan. Lauantai-aamuna oli kyllä vaikea nousta lämpimästä kainalosta saarnaa nakuttamaan, mutta mitä luksusta olikaan, kun kahvikuppi ja aamupalalautanen tuotiin valmiiksi täytettyinä ahertajan eteen keittiön pöydälle.

Vietin toista kertaa elämässäni itsenäisyyspäivää Suomen rajojen ulkopuolella. Edelliskerta oli vuonna 2009 Wienissä, jossa sielläkin osallistuin suomalaisten järjestämiin juhlallisuuksiin. Sunnuntain juhlallisuudet olivat kuitenkin vähän perinteikkäämpi tilaisuus, jossa oma tehtäväni oli pitää puhe itsenäisyydestä. Vaikka nyt yleensä saan kyllä sanottua asiasta kuin asiasta aina jotakin, niin tätä pidin kuitenkin hieman hankalana ja vaativana tehtävänä. Kuinka pitää puhe tämän päivän Suomen itsenäisyyden merkityksestä ruotsinsuomalaisille, joista monet eivät ole asuneet Suomessa enää vuosikausiin. Kuinka minä, joka olen selkeästi nuorempaa ikäpolvea puhun Suomesta ja Suomen itsenäisyydestä ihmisille, joilla on monella arvatenkin hyvin erilainen kuva Suomesta kuin mitä minulla? Olen ylipäätään työssä miettinyt sitä, millaista kuvaa minä välitän Suomesta ja suomalaisuudesta, ja minkä roolin ja merkityksen sille työssäni annan. Huomaan ahdistuvani menneeseen ja vanhoihin kaavoihin takertumisesta. Olen toki kiinnostunut ihmisten henkilökohtaisesti historiasta, mikä on luonnollinen keskustelunaihe kun yrittää tutustua toiseen ihmiseen. Mutta en halua alleviivata suomalaisuutta niin, että se nousee kaiken keskiöön. Olen toki suomenkieliseksi papiksi palkattu pastoraattiin, mutta itse ajattelen, että suomen kieli on minulle työkalu ja väline, jonka avulla voin tulla lähelle ja palvella erityisesti suomenkieltä käyttävää väkeä.

Itsenäisyyspäivän juhla oli kuitenkin hyvin mietitty ja järjestetty tilaisuus, eikä siinä ollut mitään moitittavaa. Puheen pidin turvalliselta pohjalta kertoen edesmenneestä vaaristani, joka oli sotaveteraani, ja siitä kuinka tärkeä henkilö hän minulle on ollut. Mainitsin myös nyt hiljan edesmenneen Hannes Hynösen ja puhuin siitä, kuinka mahtava tyyppi ja esimerkki hän meille on; vaikka ikää on mittarissa yli 100 vuotta, niin elämäniloa ja tulevaisuusnäkyä löytyy vaikka millä mitalla. Hän edustaa itselleni kuin varmasti monelle muullekin sellaista kuvaa Suomesta, jota haluaa itse olla välittämässä ja rakentamassa; maa ja kansa, joka tuntee juurensa, mutta jolla on luottamusta ja halua katsoa kohti tulevaa. Suomalaisuus määrittyy jostain muusta, kuin iki-vihreistä iskelmistä, saunasta ja karjanpaistista käsin. Ne ovat vain pintaa, mutta sellainen lämpö ja sydämellisyys, mikä esimerkiksi Hannes Hynösellä oli, on sitä suomalaisuutta ja sen sisintä ja sisua, joista saakin olla ylpeä, niin suomalainen kuin ruotsinsuomalainen!


Viikko jatkuu Kauneimpien joululaulujen parissa ja niitä lauletaan kahdesti kirkoissa ja kertaalleen vanhainkodissa. Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään lempijoululaulua, enkä edes ole niin kova joululaulujen rakastaja, että kuuntelisin niitä työ- ja kotimatkalla spotifysta saati sitten vielä täällä kotona. Otsikkoon päätynyt laulu "Arkihuolesi kaikki heitä" on kuitenkin lyriikoiltaan ja säveleltään todella kaunis ja jotenkin rauhoittava, joten se päätynee jonkinlaiseksi lemppariksi. Otsikko ei nyt ihan vastaa tämän tekstin sisältöä taikka kuvaa tilannettani ylipäätään. Jonkinlainen huolettomuus kuitenkin tänään oli havaittavissa tämän papin työpäivän päätteeksi, kun tyytyväisenä silmäilin tyhjää työhuonettani ja muuttolaatikoita, joissa on hvyin vähän mitään turhaa painolastia edeltäjiltäni. Keväällä saan aloittaa ihan konkreettisesti puhtaalta pöydältä uudessa työhuoneessa. Sitä odotan niin kovin, että selvitin kuin selvitinkin kamalan siivouksen sen kaiken roinan ja mappien parissa ja ja nyt istun ihan hyvin ja tyytyväisin mielin väliaikaisessa huoneessa. Hyvää kannattaa odottaa, johan sen adventin aikakin osoittaa!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Adventin aika

Tänään vietettiin 1. adventtisunnuntaita ja meillä kajahtivat ensimmäiset Kauneimmat joululaulut. En ole mikään erityinen joulu-ihminen, vaikka sellaista on varmaan pappina vähän outoa sanoa. Joulun sanoma on toki rakas ja ainutlaatuinen, mutta joulukoristeet tai laulut eivät ole koskaan omaa joulumieltä automaattisesti nostattaneet. Toki joulukuusi, adventtikyntteliköt ja etenkin vanhat ja perinteiset joululaulut ja -virret kuuluvat jouluun. Ongelma itseni, kuten ehkä monen muunkin kohdalla, lienee se, että joulun juhlinta aloitetaan niin aikaisin. Siinä saa helposti yliannostuksen kaikkea jouluista ennen varsinaisia juhlapyhiä ja sitten jää se huipennus vähän niinkuin laimeaksi. Toivoisin etenkin omalla kohdalla, että adventin aika voisi olla enemmän pääsiäistä edeltävän paaston ajan kaltaista hiljentymisen ja itsetutkiskelun aikaa, suuren juhlan odotusta ja siihen valmistautumista. Paljon on kuitenkin kiirettä ja erilaisia tilaisuuksia ja kekkereitä, jotka ovat toki hauskoja ja tärkeitä sinänsä. Mutta jotenkin hassulta tuntuu, että adventinajasta on tullut sellainen pikkujoulujen ilotteluaika ja jouluna sitten hiljennytään ja ollaan rauhaisasti perheen kesken. Eikö se voisi olla myös toisinpäin? Mistä se ajatus ylipäätään tulee, että jouluna hiljennytään? Toki joulun odottaminen ja siihen valmistautuminen adventin ajalla voi olla myös mukavaa ja hauskaa - en ole julistamassa pannaan pikkujouluperinteitä! Huomaan vain pyöritteleväni näitä vähän ristiriitaisia ajatuksia aina adventin aikaan, enkä saa kuin tilauksesta sitä jee-joulu-on-kohta -fiilistä.

Näistä mietteistä saattaa saada myös hieman nipon teologin maineen, mutta puolustaudun kertomalla, että laulan ihan hyvillä mielin kirkossa adventtina joululauluja ja syön joulupöydän ruokia pariin otteeseen ennen varsinaista juhlaa. Oma koti pysyköön silti joulukoristeista ja -ruuista lähes vapaana alueena. Tähden kyllä laitoin ikkunaan pimeyttä karkottamaan ja työparilta saatu enkeli on ikkunalaudalla. Jouluradiotakin virittelin sen verran, että kuuntelin tämän vuoden version Hoosiannasta. Joten ehkä on vähän kärjistettyä sanoa, etten ole jouluihminen. En ole mikään valmistelija, vaan adventinajan odottelija ja ihmettelijä ja joulunajan nautiskelija. Tai niin - valmistelenhan minä toki jouluhartaudet ja saarnan joulukirkkoon. Pappi se on pappi joulunakin, joulupappi, muttei mikään joulupukki! Loppukaneettina ja tunnustuksena mainittakoon, että lahjojen keksimisessä olen aina ollut surkea ja saan siitä aina vaan kauhean viime tipan stressin, koska välttelen asiaa mahdollisimman pitkään. Mies onkin alkuvuosien epäonnistuneiden lahjojen jälkeen saanut multa lähinnä suullisia lupauksia/lahjakortteja, kuten että lähden mukaan futismatsiin tai kustannan illallisen miehen valitsemassa ravintolassa. Koska vahvuuteni eivät todellakaan ole konkreettisissa jouluvalmisteluissa, niin ehkä on syytäkin keskittyä siihen adventin ajan hiljentymiseen ja itsetutkiskeluun. Jospa se vaikka poikisi uusia ajatuksia hartauksia ja saarnoja varten!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kiireen keskellä

Otsikosta huolimatta tällä hetkellä olo on hyvinkin rento. Villasukat, villapaita ja viltti päällä on hyvä makoilla sohvalla. Iso mukillinen teetä on tyhjennetty ja varmaan illan mittaan täytyy ottaa vielä påtår. Kurkussa on inhottavaa kutittavaa ärsytystä ja täytyy totisesti toivoa, ettei se tästä kehity epäsuotuisaan suuntaan. Tämä ja ensi viikko ovat töiden puolesta melko tiiviisti ohjelmoituja. Pääosin kalenterissa on kaikkia kivoja juttuja, kuten koululaisille järjestettävät joulunäytelmät, joissa minä esitän tänä vuonna Mariaa. Melkoinen ylennys pääsiäisnäytelmistä, joissa olen kahtena peräkkäisenä vuotena ollut Jerusalemin katulakaisija :D Mutta kaikki roolithan ovat tärkeitä näytelmässä, tottakai! Joka tapauksessa, olisi kaikinpuolin ikävää tulla kipeäksi nyt. Pitää varmaan testata viimein inkivääri, jota monet seurakuntalaiset ja työkaverit ovat kovasti markkinoineet tehokkaana flunssan ehkäisijänä.

Ennen työntäyteisen adventin ajan alkua lähdin vielä viimeiselle Helsinki-visiitille ennen joulun jälkeen koittavaa lomaa. Lauantai-maanantai -akselille sijoittuva visiitti meni nopeasti, liian nopeasti kuten aina. Tällä kertaa ehdin nähdä mukavasti useampia kavereita, mutta aina jää tunne siitä, että aika oli liian lyhyt, että olisi ehtinyt tehdä kaiken mitä ajatteli ehtivänsä. Koska Helsinki-päivät ovat myös miehen kanssa vietettävää aikaa, ei toisaalta pidä tehdä liikaa muita suunnitelmia. Mutta hyvä niitä on jonkin verran olla ja on erittäin tärkeää nähdä myös kavereita - niitä tapaamisia odottaa ennakkoon ihan samanlaisella innolla kuin miehen kohtaamista. Helposti tällaisessa parisuhteen tilanteessa muu sosiaalinen elämä kärsii ja kutistuu, kun voimavarat ja aika menee siihen, että soittelee iltaisin puolisolle ja kyttäilee alituiseen kalenteria ja lentovahteja yrittäen saada seuraavan yhteisen viikonlopun järjestettyä.

Olen tyytyväinen, että "vanhoihin" ystäviin ja kavereihin ovat yhteydet ainakin kohtalaisesti toiminnassa, toki aina voisi parantaa ja muistaa useammin ystävää! Sen sijaan täällä Ruotsissa töiden ulkopuolinen sosiaalinen elämä on aika hiljaista. Itse töissähän saa päivittäin aimo annoksen sosiaalista kanssakäymistä ja monesti rauhallinen ja yksinäinen vapaapäivä tulee ymmärrettävästi tarpeeseen. Jos vapaapäiviä on kuitenkin useampi peräkkäin ja olen itsekseni täällä Tukholmassa, niin ei ole kovin montaa ihmistä kelle voisin pirauttaa ja pyytää kahville. Yksi asia mitä olenkin jäänyt kaipaamaan opiskeluajoilta on se, miten verrattain helposti silloin ihmisiin tutustui, ihan kuin itsestään luentojen ja opiskelijaravintolassa vietettyjen lounastaukojen lomassa. Nyt en oikein tiedä, mistä niitä uusia tuttavuuksia etsisi, eikä oikein ole aikaa ja ylimääräistä energiaa ollut sen selvittämiseen. Ehkä ajan kanssa, toivottavasti? Jos hyviä puolia tästä tilanteesta etsii, niin on oppinut lähtemään myös itsekseen salille, näyttelyihin, ravintolaan ja elokuviin. Ja monesti omassa seurassa vietetystä päivästä on jäänyt ihan mukava jälkimaku. Pahimman yksinäisyyden poistajana toimii myös tänä aikana onneksi some; mitä sitä ennen tekikään kaikella sillä ajalla, jonka nyt kuluttaa fb:ssa ja whatsappeja näppäillen?


Olen aika hyvä sietämään kiirettä, enkä anna sen vaikuttaa laadullisesti tekemisiini. Tiedän, että kiire aina jossain vaiheessa helpottaa ja silloin voi ottaa rennommin. Töissä myös jollain tapaa nautin pienestä kiireen tunnusta, sellaisesta, että ehtii kuitenkin tehdä kunnolla suunnittelutyöt eikä joudu menemään valmistautumatta eri tilanteisiin. Pieni kiireen tuntu pitää aivot virkeinä ja toimeliaina. Ei ehdi ajatella omia murheita tai paisutella niitä. Helsingistä lähtiessä lataankin usein pään jo lentokentällä täyteen työasioita. Se lienee selvitymiskeino - mitä hyötyä on murehtia yhteistä liian lyhyeltä tuntunutta aikaa, joka nyt on jo mennyt. Onneksi aika ei kuitenkaan koskaan sillä hetkellä, kun se on käsillä, tunnu liian lyhyeltä. Emme miehen kanssa ole kumpikaan ajatelleet, että yhteisellä ajalla pitäisi tehdä jotain erikoista (no okei minä ehkä joskus olen kampanjoinut sen puolesta!). Viime viikonloppuna yhteinen aikamme kuitenkin pääosin koostui siitä, että hääräilimme yhdessä keittiössä, mies ruuan ja minä tiskin parissa. Puhuttiin niitä näitä, mies kuitenkin puhui pääosin ruuasta ja reseptistä, jota hän ihailtavalla tarkkuudella aina noudattaa. Kaiken muun paitsi ruuan suhteen kuuluu tarkkuus omiin vahvuuksiini ja ehkä myös heikkouksiini. Näin pienissäkin asioissa täydennämme toisiamme, ja mies aina kokkailtuaan täyttää mun vatsan kylläiseksi ja mielen tyytyväiseksi. Silloin on helppoa olla kiltti ja ihana vaimo.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Itkeä itkevien kanssa ja aina toivoa

Tänä iltana olen kiitollinen siitä, että saan tuntea oloni turvalliseksi asuntoni suojassa. Sytytän kynttilän erityisesti Pariisin uhrit mielessäni ja kuuntelen kuinka naapuri soittaa haikeita ja kauniita säveliä flyygelillä. Tämä on rauhaisaa rukousta, täysin toista kuin huuto, paniikki ja itku, jotka eilen täyttivät ja tänään yhä kaikuvat Pariisin kaduilla.

Astuin tänään kirkossa mikrofonin eteen ja pää löi tyhjää. Edessä joukko tuttuja seurakuntalaisia ja en osannut sanoa kuin sen, että tuntuu kuin jotain pitäisi sanoa, mutta mitään sanoja ei silti ole. Luin säkeistöt tutusta virrestä ja kehotin sytyttämään kynttilän, toivon merkiksi. Vaikka uskon, että toivoa on, että Jumalaa kuulee rukoukset ja on läsnä, niin silti papin viran kantaminen tuntuu tällaisena hetkenä heikolta ja riittämättömältä. En ajattele, että minun pitäisi kyetä enempään kuin kukaan toinen ihminen, mutta toivon, että osaisin edes paremmin sanoittaa lohtua ja toivoa.

Yksin iltaa viettäessä on aikaa selailla sosiaalista mediaa ja lukea uutisia. Olo on ristiriitainen. On paljon rukousta, myöntätuntoa ja välittämistä. Mutta on myös eripuraa ja moralisointia - niin kai se on aina tilanteessa kuin toisessa ihmisten kesken. Minä myönnän, etten tiedä mitä kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu ja en edes halua tietää. Olen tottakai myös länsimaisen median armoilla sen suhteen, mitkä asiat ylittävät uutiskynnyksen ja pääsevät tietoisuuteeni. En tiennyt, että Beirutissa tapahtui isku, jonka seurauksena oli lukuisia kuolonuhreja. (Myönnän, että minun täytyi ylipäätään googlesta varmistaa, että Beirut on Libanonin pääkaupunki.) En tiedä, missä kaikkialla maailman kolkissa levottomuudet ovat läsnä nyt. En tiedä, missä maassa on korkein lapsikuolleisuus tai kriittisin nälänhätä tällä hetkellä.

Pariisin tapahtumat koskettavat, sillä minä monen muun lailla tunnen tai olen tuntenut Pariisissa asuvia ihmisiä. Moni on käynyt Pariisissa tai minun laillani toivoisi joskus käyvänsä siellä. Todennäköisyys sille, että olisi parhaillaan viikonloppumatkalla Pariisissa on suurempi, kuin että olisi lomalla Beirutissa. Pariisin tapahtuvat koskettavat, sillä ne tulevat erilailla lähelle omaa maailmaa ja elämänpiiriä. Pelko herää ajatuksissa ja kysyy itseltään, että kun Pariisissa tapahtuu tuollaista, niin miksei Tukholmassa tai Helsingissäkin? Pelolle ei saa antaa liikaa valtaa, mutta tottakai se realisoituu ainakin hetkeksi erilailla.

En halua tietää ja tuntea kaikkea pahaa, mitä maailmalla tapahtuu, mutta se ei silti tarkoita sitä, ettenkö välittäisi. Sytytän kynttilän Pariisin uhreille kuten Beirutin uhreja muistava tekee tahollaan. Jokainen rukous on tärkeä ja se kuullaan. Mutta jos minä en muista jokaisen asian puolesta rukoilla, niin ei se silti tarkoita sitä, etteikö Jumala olisi kaikkialla hädässä ja ahdingossa läsnä. Siihen minä luotan, että Jumala on läsnä tässä maailmassa meidän keskellämme, salatulla tavalla, mutta todellisena. Ja kun itsellä eivät sanat tai ymmärrys riitä, niin yritän vain olla läsnä pappina, ihmisenä ihmisten keskellä, yhteistä ihmisyyttä toteuttaen ja rakentaen.

Vietin kuluneella viikolla kolme päivää Göteborgissa osallistuen kaupunkien monikulttuurisissa lähiöseurakunnissa työskenteleville työntekijöille ja vapaaehtoisille tarkoitettuun konferenssiin. Tällaisten lähiöseurakuntien verkosto kantaa nimeä Framtiden bor hos oss - nimi, joka välittää iloa, toivoa ja ylpeyttä kaikista haasteista ja vaikeuksista huolimatta. Päivät olivat täynnä mielenkiintoista ja ohjelmaa ja hyviä kohtaamisia. Jäi tunne, että tämä on se konteksti, johon suomenkielisenä pappina itseni tahdon lukea. En tahdo rakentaa erillistä suomenkielistä saareketta seurakuntaan, vaan tuoda suomenkielisen kulttuurin ja toiminnan osaksi seurakunnan elämää, mausteeksi yhteiseen soppaan. Haasteita riittää, kun kokkeja on monta. Mutta niin hyvä kokki en ole, että lähtisin yksin omaa keittelemään!

Parhaiten Göteborgin päiviltä jäi mieleen päätösmessussa lasten esittämänä kuultu Laleh'in Goliat. Minusta on viime vuosien aikana kuoriutunut esiin uusi puoli - ennen en juuri koskaan itkenyt, mutta nyt kyllä vuodatan kyyneliä helpommin. Ehkä se on tämä papin työ, jonka mukana joutuu isojen asioiden ja tilanteiden äärelle, ehkä se on oma elämäntilanne ja sen myötä pinnalla olevat tunteet. Tai ehkä se on tämä maailma, jossa elämme. Maailma, joka tarvitsee pokerinaaman sijaan aitoutta, välittämistä ja empatiaa. Mutta tämä laulu ja sen sanoma lasten suusta kuultuna, kukapa ei siinä herkistyisi.


vi sa: vi ska ta över
vi ska ta över världen
vi ska bli stora
vi ska bli mäktiga, ha ha
och vi ska göra jorden hel
ja vi ska göra vattnet rent
och vi ska aldrig skada
varandra mer


lauantai 7. marraskuuta 2015

Lupaus ja rakkaus

Taivaalta tulee vettä ja ilma on harmaa. Tämä marraskuinen vapaa lauantai taitaakin mennä pitkälti askareiden ja rentoutumisen parissa kotona. Huomenna onkin sitten isäinpäivä, joka on äitienpäivän ohella nossut tärkeäksi yhteisölliseksi juhlaksi ruotsinsuomalaisille. Meillä seurakunnassa juhla alkaa kirkkokuoron konsertilla ja sitten jatketaan kakkukahvien, tanssin ja puheenvuorojen parissa. Kirkon työn parhaimpia puolia on se, että juhlia riittää! Mutta elämähän on juhla, eikö niin?

Ajatukset tänä aamuna vaelsivat kahden vuoden takaiseen elämäntilanteeseen. Olin keväällä valmistunut ja ollut kesän seurakunnassa töissä Ruotsissa. Hain kiivaasti töitä ja toivon, että joku paikka aukeaisi minulle ja saisin pappisvihkimyksen. Työnhaku tuntui kuitenkin toivottomalta, sillä paikkoja oli haussa hyvin rajallisesti ja hakijoiden määrä suhteessa avoimiin paikkoihin tuntui tolkuttomalta. (Tilanne on käsittääkseni vihkimystä hakeville maistereille vieläkin haastavampi tällä hetkellä, joten kaikki tuki ja sympatia hakemuksia nyt väsääville!) Tein tuona syksynä sijaisuuksia kotitaloamme vastapäätä sijaitsevalla yläasteella ja yritin opettaa mm. uskontoa, ruotsia ja liikuntaa. Tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta ja epämääräiseltä. Päivät ilman töitä tai muuta ohjelmaa tuntuivat ahdistavilta ja koin syyllisyyttä siitä, että nukuin pitkään tai vain oleskelin kotosalla. Olin varmasti jossain määrin masentunut ja tunnen yhä huonoa omaatuntoa siitä, miten paljon mies sai osansa huonosta mielialastani.

Kaksi vuotta sitten marraskuussa kuitenkin tapahtui myös jotain ihanaa ja onnellista. Menimme kihloihin 23 marraskuuta Tallinnassa. Kihlaus ei tullut toki yllätyksenä, vaan aihetta oli käsitelty pitkällä aikavälillä ja syksyn kuluessa päätös hiljalleen syntyi yhteisymmärryksessä. Tallinnan matka tuli kuitenkin itselleni yllätyksenä! Olin vaan esittänyt toiveen miehelle, että jos hän varaisi lauantaille pöydän jostain kivasta ravintolasta ja taisinpa linkata muutamia vaihtoehtoja inboxiin. Mutta mies yllättikin viestillä perjantai-aamuna, että pakkaisin kassiin molemmille yöpymistarvikeet ja saapuisin keskustaan iltapäiväksi. Matkasimme laivalla Tallinnaan ja mies oli varannut huoneen 5 tähden hotellista Tallinnan vanhasta kaupungista. Lauantai-aamuna hän polvistui sängyn laidalle ja esitti liikuttavan virallisen kosintansa :) Päivä jatkui Titanic-näyttelyllä ja aterialla varmasti Tallinnan surkeimmassa kreikkalaisessa ravintolassa. Mutta päivä oli silti syksyni onnellisin.

Kihlapäivästä tasan 9 kuukautta myöhemmin vietimme häitämme. Oli hauska sattuma, että kihla- ja hääpäivälle osui sama päivä, 23. Päätös avioitumisesta syntyi tietenkin, koska rakastamme toisiamme ja haluamme jakaa elämämme ja rakentaa yhteisen tulevaisuuden. Avioitumisaikeemme ehkä tulivat omalle lähipiirilleni hieman yllätyksenä, sillä en ollut antanut mitään vihjeitä etukäteen tai ylipäätään ilmaissut haluani juhlia häitä lähiaikoina. Ehkä itsekin olin joskus ajatellut, että menisin vasta lähempänä 30 ikävuotta naimisiin - en tiedä miksi, mutta jostain syystä sellainen ajatus vain oli. Olimme kihlautuessamme kuitenkin seurustelleet jo yli 3 vuotta ja koko sen ajan hyvin tosissamme; reilu vuosi aiemmin olimme muuttanueet yhteen asumaan. Näin jälkeenpäin ajatellet kihlaus juuri tuona hetkenä oli minulle henkisesti todella tärkeää. Olin elämäntilanteessa, jolloin en enää ollut opiskelija vaan työtön työnhakija. Kaikki tuntui epävarmalta ja tulevaisuus pelotti, kaikki muu paitsi mies ja tulevaisuus miehen kanssa. Kehenkään ihmiseen ei pidä ripustautua, edes siihen rakkaimpaan, mutta avioliiton antama lupaus pysyvyydestä ja tulevaisuudesta oli ja on minulle suunnattoman tärkeä.

Seuraavaa jännittää kirjoittaa julkisesti omalla nimellä tänne internetin syövereihin, mutta koska olen tässä asiassa ollut aina rehellinen itselleni ja toisille osapuolille, niin antaa mennä nyt sitten.

Koska papin työ ei ole vain työ, vaan virka jota kannat läpi elämän, jouduin tietysti kohtaamaan avioliiton tuolloin myös mahdollisesta tulevasta virastani käsin. Se kohtaaminen ei ollut mitenkään helppo ja on jättänyt jonkinlaisen kipeän jäljen. Ennen kihlautumistani olin käynyt hiippakunnissa keskusteluja pappisvihkimyksestä, jolloin silloinen avoliittomme nousi puheenaiheeksi. Vaikka olin kuullut varoitteluja ennalta, tuntui silti melko järkyttävältä henkilökohtaisesti kuulla, että avoliitossa eläminen voisi olla esteenä pappisvihkimyksen saamiselle. Kun minut sitten vihittiin papiksi helluntaina 2014, olimme jo kihloissa ja hääsuunnitelmat täydessä vauhdissa. En voi tietää, olisiko ongelmaa lopulta ollut, jos näin ei olisi ollut, enkä jaksa tai välitä sitä enempää spekuloida. Otin kyllä myöhemmin miehen kanssa puheeksi, että tuntuuko hänestä siltä, että menimme kihloihin minun pappeuteni takia tai että sen takia kiirehdimme sitä aikaisemmaksi kuin se olisi muuten tapahtunut. Hän vastasi siihen sellaisella tavalla, joka edelleen saa minulle kyyneleet silmiin ja sydämen tulvilleen rakkautta ja kiitollisuutta; meidän rakkaus ja yhteinen elämä on tärkein. Pappisvihkimyksen ja avoliiton problematiikka aiheuttikin eniten mielipahaa minulle morsiamena, jonka onnen ja haaveiden päällä leijui määrääviä ja tuomitsevia varjoja. Vaikka kyse oli meidän elämästämme ja valinnoistamme, niin jouduin silti kyseenalaistamaan ne muista tekijöistä käsin.

Avioliitto on minulle todella tärkeä kristittynä, mutta en ole ajatellut sen olevan minulle jotenkin erityisen tärkeä pappina. En edes tiedä, olenko mikään malliesimerkki aviovaimosta - kun oli kihlauduttu, niin reilu kuukauden kuluttua pakkasin laukun ja muutin Tukholmaan ja sillä tiellä on jatkettu vihkisormuksen saannin jälkeenkin. Ja kaikki tämä siis pappeuden takia! Meidän elämämme ei muuttunut mitenkään merkittävästi ja konkreettisesti kihloihin ja avioon mentyämme, vaan muutokset ovat tapahtuneet muista syistä. Niistä syistä suurin on rakkaus, joka sai meidät aikoinaan muuttamaan yhteen, suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta ja joka nyt saa meidät yhä tekemään ja haluamaan sitä tämän hetkisen tilanteen haasteista huolimatta. Sormukset ovat minulle merkki liitosta ja lupauksesta välillämme, mutta rakkaus oli jo paljon ennen niitä.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 1 Kor 13:1


Puotilan kappeli 23.8.2014 <3 kuva: Hannu Tiainen photography

perjantai 6. marraskuuta 2015

Hyvää mieltä ja hitunen turhamaisuutta



Toissa kesänä syttyi pitkästä aikaa yläastevuosien jälkeen kiinnostus kynsien lakkaamiseen. Omituista oli, että ajatus lähti siitä, kun sain junassa papin paitaan pukeutuneena arvostelua osakseni eräältä mieheltä. Hän kysyi, että onko papin sopivaa kuljeskella ilman sukkahousuja. Minä hämmennyin kysymystä niin, etten osannut mitenkään napakasti vastata (harmittaa vieläkin!). Totesin vaan jotenkin, että joo, nyt kun on näin helteistä niin kukapa niitä sukkahousuja pystyy pitämään (oih ja voih se lämmin toissa kesä tosiaan..). Joka tapauksessa tästä kommentista jälkikäteen harmistuessani ja ärtyessäni päätin viedä paljaiden säärien synnin astetta pidemmälle ja maalata varpaankynnet sähäkän punaisiksi. Ja johan näytti jalat sandaaleissa paremmilta!

Pitkän lakkaustauon jälkeen huomasin, että sormien kynsien maalaaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin varpaankynsien - varsinkaan jos on luonteeltaan vähän perfektionisti ja jälki pitäisi olla nättiä ja sileää joka kynnessä. Mies edelleenkin muistaa, kuinka kuluneena kesänä tuskailin varmaan pari tuntia keittiön pöydän ääressä ja lakkailin kahta kynttä, jotka eivät vaan millään meinanneet onnistua! Vähitellen sitä kuitenkin kehittyy ja nykyään menee jo melko varmoilla vedoilla, eikä tarvita niin montaa uusintakierrosta. Tykkään eniten punaisen eri sävyistä ja mielellään valitsen aika voimakkaita värejä. Varmaan tanssiesitysten ajoilta on jäänyt päälle ajatus, että jos jotain laitetaan, niin sen pitää sitten kunnolla näkyäkin! Kuitenkin kun tällaisessa työssä on, niin monesti hailakammat sävyt sopisivat varmemmin eri tilanteisiin. Viikkomessua olen pitänyt kirkkaanpunaisissa kynsissä, mutta hautajaisiin en samaa sävyä valitsisi. Messuissa voisi kyllä ajatella seuraavan kynsilakan väreissä liturgista väriskaalaa!

Olen onneton meikkaja ja monet vuodet päivämeikkiini on lukeutunut pelkästään meikkipohja, joka on kyllä ihan must tällä rasvaisella sekaiholla. Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut taas käyttää päivittäin ripsiväriä töissä. Se korostaa kivasti silmiä ja tuo niihin pirteyttä ja eloa sellaisinakin päivinä, kun sitä ei niin paljoa oikeasti olisi. Miehen mielestä laitan ripsaria liikaa, mutta se lienee makukysymys. Tässäkin kohtaa voinen tosin syyttää menneiden aikojen tanssiesitysmeikkauksia :D Juhliin ja illanviettoihin saatan panostaa meikissä enemmänkin, mutta enpä tiedä onko lopputulos panostuksesta huolimatta kovin paljoa arkilookia kummoisempi. Viimeksi oikea ja ammattilaisen tekemä meikki kasvoillani oli polttareissa ja häissä. Vaikka meikkiä oli enemmän kuin itse laittaisin (näissä tapauksissa tietysti laitettiin kunnolla kuvia varten), niin pidin siitä, miten se korostaa kasvojen piirteitä ja tekee jotenkin ilmeikkäämmäksi. Selvästi oma taito- ja taiteenlajinsa tuo meikkaus!

Hillitty päivämeikki ja siistit kynnet ovat toki osa huoliteltua lookia niin papin kuin monen muunkin ammatin edustajan roolissa. Olen aika vähän miettinyt ulkoasua ja vaatetusta pappina. Toki nykyään vaatteita vähän etsii ja ostaa sillä silmällä, että menisikö tämä villapaita tai mekko pantapaidan kanssa. Yhtään omaa vaatetta en ole kuitenkaan tainnut hyllyttää siksi, että ajattelisin sen olevan jotenkin epäsopiva papin pukeutumiseen. Minihameet ja tiukat paidat ovat jääneet aikoja sitten pois muodin muuttuessa ja ehkä itseltä ei niitä rajuimpia yksilöitä ikinä löytynytkään. Toki kaikenlaisia muita floppeja ja häpeäpilkkuja on kuvakansioiden uumenissa ja niistä saa hyvät naurut näin jälkeenpäin. Ehkä luotan siihen, että siinä missä on jonkin verran aikuistunut ja järkevöitynyt on myös vaatevarasto päivittynyt laadukkaampaan ja sopivampaan suuntaan vuosien varrella. Tällä hetkellä suurin osa uusimmista hankinnoista tulee seurakunnan kirpputorilta, josta olen saanut vaatteiden lisäksi myös astiat kotiin. Oivallinen shoppailupaikka tänne yhden ison lentolaukun kanssa muuttaneelle! Toisinaan pitää tietysti vähän hemmotella itseään jollain erityisellä. En ole mitenkään merkkituotteiden perään, mutta vaatekaapin rakkaimpana helmenä on tällä hetkellä New Yorkin aleista ostettu Calvin Kleinin pikkumusta. Sopii täydellisesti pantakauluksen kanssa, tottakai ;)

tiistai 3. marraskuuta 2015

Pyhää ja arkea

Mielessä pyörii niin mennyt viikonloppu kuin päällä olevat ja tulevat työasiat. Osittain velvollisuudentunnosta tätä vastikään elvytettyä blogin pitämistä kohtaan ja osin siinä toivossa, että ajatukset vähän järjestyisivät, päätin kuitenkin kirjoittaa jotain.

Pyhäinpäivä sujui rauhallisissa merkeissä. Oli ihanaa olla vapaalla töistä ja Suomessa. Kolme vapaapäivää meni nopeaan, mutta siinä ajassa ehti nähdä monia ihmisiä ja vain olla hetken ilman aikatauluja. Vaikka pyhäinpäivän kirkollinen sisältö jäikin monen muun lailla vain hautausmaalla käyntiin, niin pyhäinpäivän teeman ja ajatusten äärellä oltiin siltikin. Ja kyllähän välkehtivä kynttilämeri hautausmaalla pimeyden keskellä puhuttelee enemmän kuin mitkään sanat tai virret. Siinä näyssä ilmeni itselleni kuva siitä toivosta, josta yritän kirkossa Raamatun sanoin puhua: 

Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Joh 1:5

Pyhäinpäivänä myös nousee ajatus kuolemaan liittyvästä pelosta ja ahdistuksesta esiin. Vaikka papin työssä on paljon tekemisissä suruun, kärsimykseen ja kuolemaan liittyvien kysymysten kanssa, niin täytyy ne silti kohdata myös henkilökohtaisesti eikä itse itseään voi kohdata papin roolista käsin. Omien pelkojeni takaa löydän suunnatonta rakkautta omia läheisiä kohtaan ja halua elää ja kokea. Sitä kautta löytää tiensä kiitollisuuteen siitä, mitä on jo saanut ja mitä on nyt. Ehkä seuraavaa päivää ja sen tuomia lahjoja ei ota niin itsestäänselvyytenä.



Intensiivisen Suomi-viikonlopun jälkeen paluu Tukholmaan ja töihin on aina hieman hämmentävää. Ikävään auttaa se, että on paljon mieluisaa ja merkityksellistä tekemistä. Oma työ onneksi kiireisinä ja haastavinakin päivinä tuntuu edellä mainittujen adjektiivien kaltaiselta. Vaikeimmalta nuoresta papista tuntuu kehittäminen ja uudistaminen, kun tuntuu, että vanhassakin on vielä paljon opittavaa. Melko ulalla olen täällä usein myös kielikysymyksistä ja vähemmistöpolitiikasta: mitä, miten ja mikä on minun/ kirkon rooli näissä kysymyksissä. Ylipäätään ruotsinsuomalaisuudessa riittää vielä paljon pureskeltavaa. Onneksi seurakunta kantaa ja opettaa tämän kaiken ulkopuolelta paikalle pamahtanutta pappia. Monien asioiden ja haasteiden äärellä on hyvä muistaa, että kaikki ei ole minun varassani. Kunpa se pätisi myös työhuoneen siivouksessa.

Yhtä usein kuin mietin, etten mitään mistään tiedä ja olen ihan pihalla, niin tunnen myös, että olen oikealla paikalla juuri tässä ja nyt. Ehkä jonkinlaista aikuistumisen viisautta on hyväksyä elämän ristiriitaisuus ja olla stressaamatta siitä joka hetki. Mutta tuleehan sitä stressattua silti, pienistä ja isoista jutuista! Tänään stressasin hammaslääkärikäyntiä, joka osoittautui täysin turhaksi, niin kuin monella muulla stressin aiheella on tapana. Vähemmän kahvia ja enemmän unta, niin kelpaa hymyillä valkoisella hammasrivistöllä ja niin virnistellessä ei ehdi paljoa stressailemaankaan!

Hyvin pitkästä aikaa sukkaprojekti vireillä! Elämäntapaneulojaksi en ala, vaikka mukavaa
ja rentouttavaa puuhaa onkin. Ja tuleepahan Netflixin parissa roikkuminen oikeutettua, kun samalla sukka edistyy! ;)

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Pari vapaapäivää

Perjantain elin niinkuin se olisi ollut lauantai ja eilisen lauantain kuin olisi sunnuntai. Tänään oli silti sunnuntaifiilis, mikä ehkä johtunee sunnuntain jumalanpalveluksesta. Tänään ei oikein pyhän aihe napannut tai herättänyt itsessä suurta innostusta - vastuu yhteiskunnasta. Aiheessahan ei sinällään ole mitään vikaa, mutta ehkä joku henkilökohtaisempaan hengellisyyteen keskittyvä otsikko olisi ollut itselle paikallaan tänä sunnuntaina. Saarnaa aloittelin eilen pitkällisen välttelyn jälkeen. Pitääkö keisarille maksaa veroa vai ei - saihan siitä pohdintaa aikaiseksi kun yritti ja taustoja pystyy aina selvittämään ja selittämään, mihinkäs eksegeetikko karvoistaan pääsee. Mutta toisinaan vaan se henkilökohtainen syväsukellus aiheeseen jää tekemättä ja tarkastelu  jää sellaiseksi pintapuolisten asioiden havainnoinniksi. Mutta niin se on, helmiä ei synny joka kerta, mutta pääasia on, että aina jotain saa paperille ja että se on jokseenkin järkevää ja jäsenneltyä. Ja kuten ystäväni kanssa puhuin, niin eihän jumalanpalvelus ole yhtä kuin saarna. On niin monia muita elementtejä, jotka puhuttelevat ja koskettavat. Itselle ne ovat usein asiat, joita en itse jumalanpalveluksessa tee, kuten musiikki. Ehtoollisesta ja sen kokemisesta papin näkökulmasta pitää ehkä kirjoittaa joku kerta ihan ajatuksella.

Otsikkoon laitoin "pari vapaapäivää" ja aloin sitten heti puhua töistä, so typical. Kaksi vapaapäivää menee aina nopeasti, vaikka ei olisi ihmeempiä suunnitelmia. Aamut nukuin pitkään ja kompensoin monesti työviikolla 6 tuntiin jääviä yöunia. En ymmärrä, miten en osaa yksin mennä ajoissa nukkumaan! Perjantaina kiersin Fotografiskan näyttelyt. Halusin erityisesti nähdä Magnus Wennmanin kuvat Syyriasta paenneista lapsista. "Där barnen sover"-otsikolla oli kuvattu eri ikäisiä lapsia nukkumassa ei-niin-mukavissa olosuhteissa ja samalla muutamalla sanalla kerrottiin heidän pakomatkastaan. Olen varmaan jokaisen tavoin pysähtynyt pakolaisista otettujen lehtikuvien äärellä, mutta toki tällaiset isot näyttelytilaan asetellut valokuvat vavahduttivat vielä ihan erityisellä tavalla. Fotografiskan näyttelytiloista löytyi toki muutakin mielenkiintoista katsottavaa, kuten aina. Tämä olikin ehkä jo neljäs tai viides kerta kun käyn kyseisessä paikassa, joten melkein olisi jo vuosikortin paikka! Kevennyksenä voidaan mainita, että tällä visiitillä seisoin erityisen pitkään Martin Schoellerin Heath Ledgeristä nappaaman kuvan äärellä. Olen harvoin pitänyt ketään lempinäyttelijänäni taikka -laulajana tai muuna lempitaiteilijana tai ihailemanani henkilönä, mutta Heath Ledger on syystä tai toisesta sykähdyttänyt ja näyttelijän ennen aikainen kuolema oli kyllä iso menetys.

Ulkona ovat vallalla ihanat syksyiset värit ja tuntuu kuin pitäisi kävellä ulkosalla mahdollisimman paljon nyt ja nauttia kaikista väreistä ennen kuin loska ja totaalinen pimeys saa valtansa. Tukholmassa ihastuttaa vuodenajasta riippumatta veden läheisyys ja kaupungin siluetti. Eihän se nyt niin hätkähdyttävä ole, kuin Manhattan Staten Island ferryltä tai Brooklyn Bridgeltä käsin. Tukholma on jollain tapaa pieni ja suuri kaupunki samanaikaisesti. Helsiinkiin verrattuna se tuntuu ensi alkuun paljon suuremmalta ja mielenkiintoisemmalta ja tämä "alkuviehätys" ei ole aivan vielä pois karissutkaan. Kuitenkin Tukholmassa oppii liikkumaan helposti ja kadut ja korttelit tulevat nopeasti tutuiksi ns. keskusta-alueilla. En silti vielä kehuskelisi hyvin tuntevani Tukholmaa tai olevani kovin kummoinen opas. Monesti vieraat tietävät paremmin minne mennä ja löytävät ehkä kartan kanssa paremman reitin kuin meikäläisen mutu-tuntuma "joo tästä kohtaa mä muistaakseni menin, mä muistan tän rakennuksen" :D Mutta metrot, bussit ja pendelit valikoituu ja vaihtuu ihan ongelmitta!

Nyt kuppi teetä ja Downton Abbey. Huomenna luvassa suunnittelu- ja valmistelutöitä. Niitä päiviä olisi hyvä pitää enemmänkin, ettei sitten vapaapäivän iltana tuskailisi saarnan parissa. Näin nuorelle papille on ehkä jäänyt vielä päälle opiskeluajoilta tutut klo 23:59-palautukset. Luulen, että lepopäivän pyhittämistä oppii kantapään kautta. Ihan vielä en ole oppinut suunnittelemaan paremmin, mutta ehkä jo huomisen jälkeen askeleen lähempänä järjestelmällisempää elämää. Ehkä hyvin pienen askeleen.

från Södermalm mot Gamla stan

från Kungsholmen mot Vasastan

torstai 22. lokakuuta 2015

Sillä on väliä

Kiireisen työpäivän jälkeen tieto valmiista ruuasta jääkaapissa oli voimauttava. Nopea lämmitys mikrossa, lasillinen punaviiniä ja sohvalle katsomaan elokuvaa, jolla ei ole mitään väliä ja joka ei vaadia minkäänlaista keskittymistä. Täysi vatsa ja tyhjä viinilasi johtikin pian uneliaisuuteen ja torkkuihin viltin alla. Vapaapäivän aatolle tyypillistä on hyvän ruuan & unen kaipuu. Tämä iltahetki tuli tänään tarpeeseen. Oli hyvä saada ajatukset muualle tai vaan kokonaan hetkeksi mieli tyhjennettyä.

Työpäivän aikana olin niin tiiviisti kiinni askareissani, etten ehtinyt seurata tai kuulla uutisia päivän tapahtumista. Iltapäivällä Trollhättanin koulusurmat tulivat puheeksi työkavereiden kanssa, ja olihan se hirveä uutinen kuulla. Kuitenkin ruotsiksi puhuttuna asiat jäävät vähän ulkokohtaisiksi. Vasta kun kotisohvalla istuskellessa availin hesarin ja iltapäivälehtien nettisivuja ja luin uhreista, omaisista ja katsoin kuvia, niin jotenkin voimattomuus ja suru löivät vaan lävitse. Tulee mieleen väkisinkin Suomessa olleet vastaavat tapahtumat. En oikein jaksa enkä pysty nyt ajattelemaan tai puimaan asiaa sen enempää mielessäni taikka kirjoittaen. En uskalla kysyä miksi, sillä tiedän ettei mitään sellaista vastausta ole, joka tyydyttäisi ja jonka voisin ymmärtää.

Hautajaisten parissa työskennellessä olen tietysti tottunut kuolemaan. Puhun ihmisille surusta, muistoista, ihmisen elämästä ja sen tarkoituksesta. Puhun luottamuksesta Jumalaan, johdatuksesta ja iankaikkisuudesta. Puhun rakkaudesta ja toivosta. Olen tottunut pysähtymään surun keskellä, tottunut muiden kyyneliin ja kaipaukseen. Mutta siihen, miten asiat koskettavat itseä ei löydy rutiinia eikä niin ole tarkoituskaan. Viimeksi tänään pyyhin silmäkulmiani Sibeliuksen Finlandian soidessa siunaustilaisuuden päätteeksi. Mutta ne kyyneleet oli helpompi vuodattaa, kuin tuntea ne, jotka tukahtuvat sisälle päivän uutisotsikoita lukiessa.

Jokaisella ihmiselämällä on väliä. Kenenkään ihmisen kärsimys ei tee tätä maailmaa paremmaksi. Antaa kyyneleiden virrata, mutta ei hukata niiden mukana toivoa.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Mustavalkoista

Joskus nuorena muistan, että vanhemmat totesivat minun ajattelevan jostain asiasta hyvin mustavalkoisesti. Että sitten vanhempana ymmärtäisin paremmin. Yllättäen nuorempana en koskaan ajatellut, että olen kovin ehdoton tai mustavalkoinen asenteiltani ja ajatuksiltani. Yllättäen nyt hieman vanhempana kohti kolmeakymmentä kivutessa näen, että sellainen olen ollut ja toisaalta ymmärtäen, että se kuuluu nuoruuteen. Vastaavasti kymmenen vuoden päästä arvioin varmasti itseäni tämän hetkisessä elämäntilanteessa uusin silmin, nähden parannuksen varaa, mutta toivottavasti myös iän myötä tuomaa lempeyttä.

Yksi asia, jonka nyt alan oivaltaa, on että asiat eivät aina (tai useimmiten) mene niinkuin on suunnitellut, mutta ne saattavat silti järjestyä hyvin. Tähän liittyy myös kärsivällisyyden haaste. Olen elämäni suhteen ehkä kärsivällisempi kuin joitain vuosia sitten, mutta toivon, että voisin olla vieläkin kärsivällisempi. En halua elää odottaen, että jotain alkaa ja toivoen, että jotain tapahtuu. Mietin avioliittoamme. Ensimmäisen vuoden ajattelin vain, että kunpa pian asuisimme yhdessä, kunpa mies saisi pian töitä Tukholmasta. Kunpa kaikki olisi niinkuin kuvittelen nuorilla aviopareilla olevan. Toivon ja ajattelen näin edelleen, mutta yritän silti elää enemmän tätä päivää ajatellen, että meidän elämä ja arki on nyt tässä. Reissaamista edes takas ja keskittymistä niihin hetkiin, kun ollaan yhdessä. Pitkissä puheluissa iltaisin yritys jakaa, kuunnella, myötäelää ja olla läsnä. Kertoa toiselle niin kuin viereisessä nojatuolissa istuvalle.

Olen saanut paljon niitä asioita, joista olen haaveillut, mutta haluan silti enemmän. Olen toisaalta myös oppinut kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Olen ammatissa, joka mielletään hyvin epäitsekkääksi. Kuitenkin kamppailen jokaisen ihmisen tavoin muistaakseni, ettei maailma pyöri vain minun ympärilläni. Minua hävettää hätäisesti ja herkästi tehdyt tuomiot ja tiedän, että kuva ihmisestä saattaa muuttua paljonkin.

Kaikkia samoja erheitä kuin nuorempi minäni teen kuitenkin edelleen, mutta toivottavasti myös korjaan niitä. Vaikeimmilta tuntuvat asiat ja ihmissuhteet, jotka jäävät auki ja vaille ratkaisua. Saarnaan siitä, että kaikkea ei voi selittää ja että me emme voi hallita ja tietää kaikkea. Joskus omista saarnoistaan voisi ottaa opiksi.

Kysymys Jumalan olemassaolosta on minulle mustavalkoinen, mutta kuvatakseni sen millainen Jumala on, mitä usko on ja mikä on elämän tarkoitus, maalaisin kankaalle useilla eri sävyillä, joista kaikkia en edes vielä tietäisi tai osaisi valita.
Eilen aamulla junan ikkunasta matkalla töihin - usva hälvenee hiljalleen.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Nauru

Nauru on varmaan pitkälti selviytymiskeino. Joskus on vain hyvä nauraa ihan tyhmille jutuille ja huonoille vitseille. Muistella vanhoja juttuja, joille on nauranut moneen moneen kertaan jo aiemmin, mutta silti ne jaksavat yhä naurattaa. Varsinkin perheen parissa tuntuu, että kerrataan tiettyjä tapahtumia ja sattumuksia yhä uudestaan vaan ja nauretaan niille.

Sitten on ne hetket, kun tuntuu siltä ettei siinä tilanteessa olisi soveliasta nauraa, mutta nauru pyrkii silti esiin. Papin työssä voitte kuvitella, että tällaisia tilanteita tulee eteen. En niinkään pelkää sitä, että häpäisisin pyhää nauramalla (en oikein osaa edes kuvitella että voisin tehdä niin), vaan että toinen ihminen ajattelee minun nauravan hänelle. Niin en koskaan tee ja päin vastoin nauru kumpuaa yleensä omasta toiminnasta ja ajatuksenjuoksusta (tai sen hetkellisestä puutteesta). Tällaisissa "kriittisissä" tilanteissa nauru tulee helposti, jos on vähän väsynyt, kiireinen ja stressaantunut. Onneksi ihmisillä yleensä riittää huumoria ja nauruun vastataan naurulla. Olen joskus kuullut ja itsekin paljon sitä toistellut, että Herralla täytyy olla hyvä huumorintaju - eihän tätä meininkiä muuten kattelisi!

Joskus naurattaa aidosti, niin että melkein itkettää. Jollain ihmisillä on vaan mieletön kyky kertoa asioita hauskasti ja kirvoittaa nauru kanssa ihmisissä. Se on tosi hieno taito, mikä itselläni ei ole kovin kummoinen - mutta olen hyvä tempautumaan nauruun mukaan! Näitä tarinaniskijöitä olen saanut kunnian tavata paljon niin töiden merkeissä kuin muissakin yhteyksissä. Hyvällä jutulla ja kunnon nauruilla on kyllä päivä pelastettu :)

Yksi asia, mitä kaipaan ruotsinkielisten keskuudessa, on itseironia. Yleistämistä haluan välttää ja varoa, mutta sanoisin että itseironian taito on selvemmin suomalaisilla hanskassa. Tai sitten itseironian mestareita löytyy vain harvinaisen paljon suomenkielisestä lähipiiristäni. Joka tapauksessa, itseironia on taitolaji. Se menee helposti yli, jos siitä tulee itsensä alentamista ja väheksymistä ja silloin se ei ole enää hauskaa. Itseironia vaatii hyvää itsetuntoa, sitä että pitää itsestään ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, mutta ei silti ota itseään liian vakavasti. Siinä riittää itselläkin vielä paljon opettelemista.

Sain hetki sitten pestä poskille valuneet ja silmissä kirvelevät ripsivärin jämät pois, koska olin silmät kyynelissä nauranut kahden ystävän kanssa käydylle whatsapp-keskustelulle. Meidän jutuissa ei välillä ole päätä eikä häntää ja jutunaiheet liikkuvat rivakasti raiteelta toiselle. Asioita sanotaan suoraan ja kaunistelematta ja toiselle annetaan rehellistä palautetta. Ei pahemmin kainostella tai kaunistella. Tällä hetkelllä jutut pyörivät tiiviisti hääteeman ympärillä, sillä kolmikosta löytyy morsian ja kaksi kaasoa. Tunteita siis liikkuu laidasta laitaan, jännityspanikointistressistä riemunkiljahduksiin. Mutta oli tilanne mikä tahansa, niin aina jostain revitään huumoria. Sillä nauruenergialla selviää varmasti tän tulevan talven ja kesään mennessä on tietty vatsalihakset hioutuneet hekottelemalla huippukuntoon!
Loppuun pikaisesti  tänään kotimatkalla otettu kuvatervehdys,
 joka toivottavasti nosti hymyn morsiamen ja kaasokollegan huulille!

maanantai 12. lokakuuta 2015

Ihana Helsinki

Otsikko voisi olla väite tai kysymys. En oikein tiedä, mitä kotikaupungistani ajattelen tai mitä minun siitä kuuluisi ajatella. Niin ja onko se kotikaupunkini - olen syntyjäni eteläpohjalainen ja vailla minkäänlaisia sukujuuria pääkaupunkiin. Aina päätän mielessäni, että sanon uusille tutavuuksille tulevani Helsingistä, se on helpointa, yksinkertaisinta ja paikkansa pitävintä. Siellä olen kasvanut, käynyt koulut ja sinne jäin opiskelemaankin. Jos vuoden vaihtoa Itävallassa pidetään pienenä irtiottona, niin varsinaisesti nostin kytkintä vasta vajaa kaksi vuotta sitten tänne Tukholmaan muuttaessa. Ja voiko sitäkään sanoa kotikaupungin pölyjen karistamiseksi kun puoli elämää on rakkaiden ihmisten muodossa edelleen siellä. En oikeastaan ole edes ajatellut, että millä mentaliteetilla lähdin ja kuinka pitkän aikaa suunnittelen olevani poissa. Kuten yhdessä edeltävässä postauksessa totesin, oli vain helpompi lähteä kuin jäädä miettimään. Mutta kuitenkin sitä välillä pohtii, kuten tässä nyt parasta aikaa, sillä ihmisellähän on vastustamaton vietti tehdä elämästään hankalaa. Ja samaan tyyliin aina kuitenkin selitän pohjalaiset taustani ja sukujuureni, vaikka se olisi niin helppoa vaan sanoa tulevansa Helsingistä. Kai sillä sitten kuitenkin on merkitystä.

On varmaan aika tyypillistä, ettei omaa kotikaupunkiaan osaa pitää siinä arvossa, minkä se kenties ansaitsisi. Olen monesti ajatellut, että Helsinki on vähän tylsä, luotaantyöntävä ja kallis. Mulle myös Helsingin kaupunkimaiset alueet ovat ydinkeskustaa lukuunottamatta olleet aika tuntemattomia opiskeluvuosiin asti. Lähiöissä kasvavalla keskustan humuun oli harvoin asiaa tai halua siinäkään vaiheessa kun vanhemmat päästivät jo vapaammin liikkumaan. En siksi osaa mitenkään saumattomasti suunnistaa ja nykyään älypuhelimessa kulkeva google maps onkin oiva pelastus keskustan liepeillä samoillessa. Opiskeluaikoina oppi siis toki nauttimaan pääkaupungissa asumisesta erilailla kuin aikaisemmin. Virkistävää on ollut myös Helsingin näyttäminen ulkomailta tuleville tuttaville, jotka usein saavat omatkin silmät avautumaan Helsingille uudella ja positiivisella tavalla. Nykyään myös yllätyn täällä Tukholmassa, miten paljon kehuja Helsinki täällä kerää ja luulen, että suurin osa on ihan ansaittuja ja todeksi todettuja, eikä samaa luokkaa kuin miten itse puhun Göteborgista "kuulemma tosi kiva kaupunki, mutta en ole ikinä itse siellä käynyt". Onneksi sekin asia korjaantuu nyt ensi kuussa.

Mikä mun mielestä on parasta Helsingissä nyt? Myönnän käätyneeni itä-helsinkiläiseksi. Se alkoi tutustumalla Vuosaareen ja vahvistui yhteisen kodin löydettyä niin ikään idästä. Idässä on meri ja oikeaa lähiötunnelmaa. Enkä meinaa sitä sarkastisesti, vaan oikeasti sitä tarkoittaen. Kivoja kahviloita ja ravintoloita on ruvennut ilmestymään hyvään tahtiin viimeisten vuosien aikana. Metro kulkee ja kyllä se metron oikea väri on vaan oranssi! Loikkaus itä-Helsingistä työskentelemään Tukholman lähiöihin ei ollut mikään kulttuurishokki. Oli se toki muutos ja kaikenlaista uutta ja opittavaa tulee eteen, mutta kaiken kaikkiaan viihdyn työ-ympäristössä kuin kotona konsanaan itä-helsingin merellisessä lähiössä. Luulen, että tahtoisin Helsingissä olevan enemmän itä-helsinkiläistä fiilistä yhdistettynä keskustan kaupungin osien tyyliin ja innovatiivisuuteen. Kun Helsingissä tapahtuu jotain, niin se tuntuu jäävän kovin pienen porukan tietoisuuteen. Helsingin ydin on aika pieni ja jos Helsingistä halutaan tehdä moderni kaupunki, niin sen kaupunkimaisuuden pitäisi levittäytyä laajemmalle niin rakennusten, kulttuurin kuin ideoiden tasolla.

Mutta mikä minä olen maasta toiseen loikanneena sanomaan, eikä tarkoitus olekaan alkaa mieltä osoittamaan tai pahoittamaan. Mulla on hieman kaksijakoinen suhtautuminen Helsinkiin - Ihana Helsinki. joo ja ei. Juuri nyt ajattelen, että Tukholma on niin hieno ja täällä on niin paljon nähtävää ja tehtävää. Mutta näen myös Helsingissä hyviä puolia ja pidän sinne kotiutumista jossain vaiheessa tulevaisuutta mahdollisena. Ja toki mieli on avoin yllätysmomentille - tuleeko takavasemmalta joku tuttu tai tuntematon kaupunki, joka kutsuu luokseen? Näin kaupungin kasvatille maaseutu jää kuitenkin mökkeilyn ja vapaa-ajan keitaaksi, mutta täytyy muistaa, että you never say never.

Kaunis lokakuinen sunnuntai, kampaus kunnossa ja tapaaminen ystävien kanssa edessä - voiko sitä enempää ihminen päivältä kotikaupungissaan toivoa?

tiistai 6. lokakuuta 2015

Tro, hopp och kärlek

Näin on otsikoitu svt:llä pyörivä ruotsalaisen tosi-tv -sarja, jossa kolme Ruotsin kirkon pappia ja yksi helluntaipastori etsii rakkautta. Siis kyseessä on pappien deittiohjelma, Maajussille morsian goes Pastorille puoliso. Ei varmaan tarvitse erikseen myöntää, että olen aivan koukussa kyseiseen ohjelmaan. Päivän odotetuin hetki olikin kotiin tulo iltasella, kuppi kuumaa ja viltin alle tapittamaan pappiskollegoiden suhdekiemuroiden etenemistä. En katso sarjaa ajatuksella, että onpas nyt noloa ja päivitellen, että miten joku tällaiseen lähtee. Myönnän, että nämä olivat kyllä ensimmäiset reaktiot, kun bongasin tiedon ohjelmasta ja ohjeet siihen hakemisesta vuosi sitten sähköpostistani (eivät kovin tarkkaa seulontaa siinä vaiheessa ole tehneet siviilisäädyn perusteella, joten kutsu lähti myös onnellisesti vastanaineelle papille :D). Mutta katsoessani ohjelmaa nyt, toivon vaan ihan aidosti ja todella, että papit löytäisivät hyvät kumppanit ja pidän heitä ylipäätään sympaattisina ja rohkeina tyyppeinä kun lähtivät mukaan ohjelmaan.

Niin, kuka sitä on pätevä arvostelemaan, miten kukin kumppaninsa kohtaa. Tein tähän blogiin viisi vuotta sitten ensimmäiset päivitykset ja olin tuolloin juuri tavannut nykyisen aviomieheni. Tänne kirjoitin ympäripyöreästi jotenkin niin että asiat ovat ihmeellisesti järjestyneet ja onni on kulkeutunut kohdalleni. Se järjestyi ja kulki siis niin, että eräänä elokuun iltana olin vailla tekemistä ja loin profiilin kristilliselle deittisivustolle. Samaisena iltana sain siellä tervehdysviestin nykyiseltä aviomieheltäni. Se ei ollut rakkautta ensi klikkauksella; viestin sisältö taisi olla jotain tyyliin "Miten on kesä sujunut?". Mutta sen jälkeen niitä viestejä vaihdeltiin, kaverustuttiin fb:ssa ja kun juttu tuntui luistavan ja positiivinen kuva vahvistui, niin sovittiin  tapaamisesta. Sitten tavattiin uudestaan ja kohta suljettiin deittiprofiilit. Olemme päättäneet vuosipäiväksemme päivän, jolloin tapasimme ensi kertaa, vaikka seurustelusta sanallisesti sovittiin varmaan vasta silloin kun se jo pitkän aikaa oli käytännössä ollut sitä.


Meitä vähän hävetti se, että olimme tavanneet nettideittisivuston kautta. Lähimmät ystävät toki tiesivät siitä, mutta ei siitä oikein ikinä puhuttu muuten. Alussa ehkä välttelimmekin puhumasta koko aiheesta ja vähän kiertelimme kysymystä siitä, miten olemme tavanneet. Sittemmin emme enää ole tarkoituksellisesti peitelleet asiaa ja tietysti nyt kun olemme jo yli viisi vuotta olleet yhdessä on kysymystä ensikohtaamisestamme ja tutustumisestamme esitetty enää harvoin, Emme kovin paljoa yhdessäkään ole miettineet tai puhuneet siitä, että olemme tutustuneet netin välityksellä, jotenkin tuntuu että sillä ei oikeastaan ole ollut mitään väliä. Tärkeintä on se, mitä on tapahtunut sen jälkeen. Tavallaan tuntuu siis siltä, että kaikki alkoi elokuun 19. Stockan kellon alta. Mutta myönnän, että ilman deittisivustolle kirjautumista ei mies olisi seissyt siellä ja muuttanut elämääni siitä edespäin.


Olemme molemmat vähän ujoja ja ensi alkuun varautuneita. Jos heitetään stereotypiat kehiin niin vissiin aika suomalaisia siinä mielessä molemmat luonteiltaan. Olimme kuitenkin molemmat tutustuneet ihmisiin, joita olimme aikaisemmin tapailleet ns. tavallisempia väyliä. Nettideittiin ajoi molemmat jonkinasteinen pettymys aiemmissa suhteissa, mutta ei kuitenkaan mikään epätoivo, jonka joskus kuulee nettideittiin ja sen käyttäjiin yhdistettävän. Näin jälkeenpäin ajatellen merkittävää ja nettideitin käytön ansiota oli, että kun tapasimme kasvotusten oli jo selvää että jaoimme isoissa linjoissa samat arvot ja että molemmat olivat liikkeellä sillä mielellä että haluaa löytää seurustelukumppanin. Siitä oli hyvä lähteä liikkeelle ja siitä asti ollaan liikkeessä oltu.


Tämä olkoon viimeiset hyvästit kaikenlaiselle nettideittiin liittyvälle häpeilylle ja salailulle. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen miehestä, jonka kohtasin ja jonka kanssa saan jakaa nyt elämäni. Mies, joka askel askeleelta tuki tietäni kohti pappisvirkaa. Mies, joka fiksasi ja sai netin toimimaan uudessa asunnossani viikonloppuna. Onneksi on netti.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Sunnuntain kiitollisuutta

Mies vietti lyhyen syysloman Tukholmassa ja sinä aikana tapahtui paljon. Ensimmäiseksi pakattiin tavarat kasaan vanhassa asunnossani, vuokrattiin pakettiauto ja suunnattiin kohti cityä. Raskas päivä, jonka työ kävi varmasti useasta kuntosalitreenistä. Kuinka monesta sellaisesta en osaa sanoa, sillä kyseinen liikuntamuoto ei ole ikinä kuulunut lemppareihini. Pitäisi kyllä useammin aktivoitua muunkin kuin arkiliikunnan muodossa, sillä sehän ei ole mikään syy että töiltä ei muka ehdi järkevään aikaan mihinkään jumppaamaan.

Ihanaan uuteen kotiin löysi tiensä jo kolme vierastakin. Ensimmäinen heistä vei minut kuuntelemaan Glen Hansardia bändeineen. Ja se oli hienoa kuunneltavaa! Oli niin mahtavia elementtejä käynnissä samaan aikaan, huipputaitavat soittajat, kauniit laulut ja lyriikat ja riemukas tunnelma. Mulle Glen Hansard on tuttu leffasta Once, johon ihastuin suuresti sen nähtyäni vuosia sitten ja leffan soundtrackia kuunneltiin sittemmin ystävän kanssa monituiset kerrat. Yksi mahtavimmista vedoista keikalla olikin kyseiseltä soundtrackilta löytyvä When your mind's made up. Sellainen voima laulaa ja sellainen vire ja intensiteetti kitaran soitossa, ettei sitä osaa kuvailla. Tätä herraa bändeineen menen kyllä mieluusti toisen kerrankin katsomaan ja tuli kyllä ylipäätään sellainen fiilis, että pitäis käydä useammin keikoilla. Olen samaa mieltä keikkaseuralaiseni kanssa siitä, että elämykset ovat tässä elämässä hyvä sijoitus.

Eilen uuteen kotiin saatiin kaksi vierasta istumaan epävirallisia tupareita ja avuksi kantamaan tavaraa ullakon varastokoppiin. Koti on siis käyttöönotettu, joskin vaatteita lojuu vielä jätesäkeissä ja keittiötavarat hakevat paikkaansa. Mutta kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että tästäkin muutosta selvisin ja nyt vain olen ja nautin. Tällä hetkellä koti tuntuu hyvältä ja levolliselta, mitä tunnetta tavallaan vahvistaa yläkerran naapuri, joka luukuttaa isolla volyymilla Coldplayta. Ei haittaa yhtään, vaikka ei ehkä olisi oma artistivalinta sunnuntai-iltapäivään. Koti tuntuu myös tyhjältä ja hieman haikealta, sillä mies lähti muutama tunti sitten ja istuu parhaillaan lentokoneessa matkalla kohti Helsinkiä. Itse onneksi istun samaiseen suuntaan matkaavassa koneessa perjantai-iltana, joten en jaksa ikävää ja yksinäisyyttä tänään surra ja miettiä sen enempää kuin se jo valmiiksi on läsnä. Mutta se monelle arkinen asia, että herää toisen vierestä ja toinen on kotona kun tulet töistä, tuntui niin hyvältä, että toivon muistavani siitä kiittää yhteisen elämämme jokaisena päivänä, kun se toteutuu. Silloinkin kun se muuttuu jokapäiväiseksi arjeksi.
Viime kirjoituksen ajatuksista huolimatta tai ehkä niistä johtuen (mistä sitä tietää) tuntuu kodista puhuminen nyt ihan luontevalta. Olkoon tämä nyt koti, niinkuin Helsingissä ne kaksi muutakin, joista kotina puhun. Silti se toinen niistä on se eniten koti.


Tämä on hyvä sunnuntai. Tämä hauska ja monia tapahtumia sisältänyt viikko päättyy ja huomenna alkaa arki aamun pyykkivuoron ja iltapäivään ja iltaan sijoittuvien töiden parissa. Tänään on kanelipullan päivä ja löysin loistoyksilön (no myönnettäköön että ostin kaksi!) lähikahvilasta. Tässä päivässä on ollut läsnä rakkaita ihmisiä ja hyviä uutisia. Joskus etenkin töihin liittyvien asioiden puolesta tuntuu, että elämässä on niin paljon hyvästejä, vaikeutta ja surua. Mutta aina se jotenkin kääntyy niin, että rakkautta kuitenkin on eniten. Siihen luotan ja siinä toivossa elän.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Milloin ollaan kotona?

Tuntuu hassulta ajatella, että olen pisimmillään asunut 11 vuotta samassa talossa. Siihen aikaan mahtuu melkein koko peruskoulu ja lukio.

Opiskeluaikana muuttaminen tihentyi. Kaksi parin vuoden jaksoa ihanissa asunnoissa keskustan tuntumassa parhaimpien kämppisten kanssa. Vuosi ulkomailla ja kokemus opiskelija-asuntolasta.Tilapäismajoituksia kesätöiden aikaan, mutta voiko sitä oikein asumiseksi sanoakaan.

Vuoden 2012 toukokuussa mies osti asunnon. Muutto yhteiseen kotiin, ei paperilla minun, mutta sydämessä. ”Lapsuudenkodin” jälkeen se tuntui ensi kertaa oikealta ja pysyvältä kodilta. Äiti on aina sanonut, ettei seiniin pidä kiintyä. Tuo 11-vuoden ”lapsuudenkoti” myytiin eikä sitä enää kukaan hyvässä ja kauniissa kerrostaloasunnossa meren läheisyydessä kaivannutkaan. Kuitenkin aloin kiintyä ensimmäisen oman kodin seiniin ja elämään, jonka jaoin rakastamani ihmisen kanssa.

Päätös lähteä Tukholmaan oli selvä, jos vain työpaikka järjestyisi. Päätös lähteä ei ollut vaikea, sillä lähdin vain. Vaikeaa olisi ollut jäädä miettimään.

Onneksi en tiennyt kuinka vaikeaa asunnon saaminen Tukholmasta onkaan. Siis pitkä-aikaisen, hyvän ja laillisen vuokrasopimuksen saaminen tuntuu olevan jopa mahdotonta. Siksi olen täällä vajaan kahden vuoden aikana muuttanut jo useaan kertaan ja niin kolkko huoneistohotelli, kirkon alakerran väliaikaiskämppä kuin iso pappilakin ovat tulleet tutuiksi. Nyt asiat ovat vihdoin järjestymässä, hyvä vuokrasopimus ja kaunis asunto. Jääköön tarkempi kertomus siihen saakka, kunnes todella olen uusien seinien ympäröimänä.

Olisi siis taas aika pakata tavarat ja siirtyä eteenpäin. Vaikka lähdin tänne yhden ison matkalaukun kanssa, oli tavaraa viime muuttoon mennessä kertonyt pakettiautollisen verran – kiitos seurakunnan kirppiksen, Ikean ja ystävällisten vuokranantajien. Jotain tavaroita mies on reissuillaan tuonut kotoa Suomesta, mutta aika vähän olen mitään erityistä sieltä ikävöinyt. Ikävöin kyllä meidän kotia, varmaan jo ihan senkin takia, että vastaavan hankkiminen täällä on tuplasti hankalampaa. Ikävöin vähän niitä tuttuja seiniä, mutta eniten sitä elämää, jonne menen nykyisin vaan käymään. Lähteminen on aina kamalaa, vaikka täälläkin odottaa hyvä elämä, jossa viihdyn. Tukholma-Helsinki –välillä lennän suunnasta riippumatta aina kotiin päin.

Puhun asunnostani täällä ihmisille kotina, vaikka en sitä ehkä ihan sellaisena ajattele. Se on vähän niinkuin opiskeluaikojen asunnot, joiden tiesi olevan väliaikaisratkaisuja, mutta silti tärkeitä siinä elämäntilanteessa. Mieheni joskus pohti, kuinka isosta perspektiivistä katsoen kaikki asunnot ovat tavallaan tilapäisiä. Niin, koti on jotain muuta kuin pelkkä asunto ja se onkin enemmän isossa mittakaavassa, kuinka ajattelen täällä olevani kotona. Aina se ei tunnu siltä, mutta ellen yritä ajatella niin, en alkaisi kotiutua ja viihtyminen olisi hankalampaa. Koti on silti myös aina Suomessa, silloinkin kun mies aikanaan muuttaa tänne.

Onneksi saan tehdä työtä kirkossa, jossa aina vallitsee kotoisa tunnelma ja siellä ympäröivät ihmiset saavat minut tuntemaan kuin olisin kotona. Se on suuri voimavara ja siunaus.

En ole liiaksi kiintynyt seiniin. Silti toivon, että aikanaan samat seinät pysyisivät kohtuullisen pitkään ympärillä ja että niiden sisällä asuivien ihmisten mielestä se olisi koti eikä sitä edes voisi ajatella toisin.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Työajaton työ

Niin, siinäpä se on pulma ja suoranainen paradoksi otsikossa. Työaika tapahtuu harvoin klo 8-16 välillä ja varsinkin tällainen aamu-uninen ihminen on siitä varsin kiitollinen. Harvoin tässä työssä missään tarvitsee olla kahdeksalta aamulla, joskin joku ehtiväinen sielu saattaa kyllä rimpauttaa puhelimella jo siihen aikaan! Minulle siis iltavirkkuna ihmisenä iltapäivään ja iltaan painottuva työaika sopii mainiosti. Lisäksi tarvittaessa ehdin hoitaa 8-16 välillä pyörivässä yhteiskunnassa pankki- ja virastoasioita, joita taas tuolla perinteisellä työajalla työskentelevät ihmiset eivät samalla tavalla pysty järjestämään. Täällä puhutaan pitkästä aamusta termillä sovmorgon ja siinä missä se jollekin on viikonlopun vakio ja arjen erikoisuus niin mulla oikeastaan toisinpäin, vaikkakaan ei toki joka-aamuista! Ruotsissa tosin yllättävän monet seurakunnan työntekijät tuntuvat noudattavan perinteistä työaikaa. Joskus mietinkin, että millaisenkohan laiskamadon maineen saan vielä, kun ainakin kerta viikkoon nautin aamun ensimmäistä kupillista kahvihuoneessa kun toiset alkavat jo kohta valmistautua lounastauolle.

Pitkät aamut ja mahdollisesti viikolle sijoittuvat vapaapäivät tarkoittavat työtehtävien sijoittumista viikonlopulle. Viikonlopputyöt ovat sellainen asia, mihin jokaisen seurakuntaan töihin hakeutuvan tulee olla valmis ja halukas, ellei nyt sitten ihan puhdasta virastotyötä tekeviä jätetä laskuista. Viikonloppuna oleva työpäivä on myös useimmiten aika erilainen kuin arkityöpäivä. Joskus lauantaille ei satu kuin yksi kaste ja sunnuntaille kuin yksi messu, jolloin loppupäivä jää vapaaksi ellei sitten pakko tehdä valmistelutöitä seuraavalle viikolle. Siksi monesti pyydän miehen tänne, jos minulla on tällainen ”kevyt” työviikonloppu ja hän välillä seuraakin mukana jumalanpalvelukseen. Toisinaan viikonlopulle osuu joku isompi tapahtuma tai juhla, mietin esimerkiksi isäinpäivän juhlaa/konserttia, joka meillä on syksyllä tulossa. Sellainen tapahtuma vaatii tietysti enemmän suunnittelua etukäteen kuin perinteinen sunnuntain messu ja toki vie myös kyseisenä tapahtumapäivänä enemmän aikaa ja voimia, vaikka toki hauskaa on yleensä aina ja lopputulos palkitsee! Papin työssä viikonlopuille sijoittuu paljon juhlia, joten yleensä viikonlopun työtehtävät tekevät iloisen ja kiitollisen mielen, eikä tällaisina yleisinä vapaapäivinä työskentelemistä ajattele raskaana ja ärsyttävänä (vaikka tietysti kaikilla on niitäkin päiviä, että mennään enemmän velvollisuus kuin juhlamieli edellä).

Perheellisille viikonlopputyöt ovat tietysti vaativia. Kuitenkin myös lapsettomille ja sinkkuihmisille viikonloput ovat usein aikaa, jolloin tavataan ”normaalityöaikaan” työssäkäyviä ystäviä ja sukulaisia. Monesti myös kaupungilla tapahtuu enemmän ja tunnelma on rennompi viikonlopuisin, joten kyllä minusta on erilainen tunnelma olla vapaalla lauantaina kun taas maanantaina. Tämän hetkisessä virassa onneksi saan riittävästi viikonloppuvapaita ja ylipäätään mahdollisuuden päättää ja siirrellä vapaitani. Kahden maan välillä eläessä se onkin erittäin tärkeää. Normaalia arkityöaikaa eläessä tietäisin toki aina viikonloppujen olevan vapaita, mutta pidän parempana että nyt pystyn kerryttämään useamman vapaapäivän ja sijoittamaan ne sopivaan väliin, jolloin voin olla pitempään vapaalla. Lentolippujen hinnatkaan ovat harvoin halvimmillaan pe-ilta ja su-ilta lennoille. Siksi monesti olen vapaalla pe-ma, jolloin lennän joko to iltana/ pe aamuna ja palaan maanantaina.

Olen tässä nyt luetellut käytännön rajoituksia ja mahdollisuuksia työajattomaan työaikaan liittyen. Sitten on se käytännön ylittävä puoli, eli miltä työajaton työaika tuntuu. Itse kun en mikään matematiikin lempilapsi ole, niin pidän helpottavana ettei työtunteja tarvitse laskeskella ja kirjata, sillä luulen että siitä tulisi vain kamala stressi. Miten niitä lasketaan? Olenko töissä sen tunnin, kun jumitan iltapäiväväsymyksessä työhuoneella ja selailen facebookkia ja instagrammia vai sen tunnin kun istun kotisohvalla kymmenen aikaan illalla ja naputtelen koneella hautajaisiin puhetta. Joinain päivinä teen töitä vain muutamia tunteja, toisena päivänä taas lähes kellon ympäri. Vaikeinta on kellottaa ajatustyötä. Ystävän kanssa käydyn Skype-keskustelun aikana saattoi kirkastua ajatus sunnuntain saarnaan, joten pitäisikö laskea joka viikkoinen skype-palaveri kuuluvaksi työaikaan? Vapaapäivinä en tietenkään aktiivisesti ajattele työjuttuja, mutta mikäli olen unohtanut koodata pois itseni työnumerosta, vastaan siihen kyllä ja jos huomaan kiireistä reagointia vastaavan sähköpostin/ tekstarin, niin vastaan siihen. Joskus myös rentoutuessa pulpahtaa mieleen joku unohtunut hoidettava asia. Silloin itselleni helpointa on hoitaa se pois alta vaivaamasta, jotta voi hyvillä mielin keskittyä taas vapaapäivän viettoon.

Vaikka työasioita ei aktiivisesti ajattele vapaa-ajalla, niin toki joskus jotkut jutut pyörivät mielessä. Tämä työ pitää sisällään niin paljon elämän sävyja ja värejä, että on ihan mahdotonta välttyä siltä että asiat koskettavat ja tulevat itselle henkilökohtaisiksi. Harvemmin tästä on mitään haittaa ja toistaiseksi en ole yöuniani menettänyt. Pitkän työputken jälkeen oireena on monesti väsymys, joka toki aiheuttaa sen ettei aikaa ja jaksamista aina parhaalla tavalla ole läheisille. Yksin asuessa tämä ei ole niin vahingollista toiselle, mutta harmillista itselle, kun joku ei olekaan ymmärtäen vastassa villasukkia ojentamassa ja selkää silittämässä. Pitkän työpäivän jälkeen en aina jaksa skarpata puhelimessa ja parempi olisikin nälkäisen äksyilyn sijaan laittaa vaan viesti, että soitellaanko huomenna sitten.

Joskus lomailu on haastavampaa kuin arki töissä.
Kuva viime tammikuun häämatkalta NYC:sta.
 "Matkanjohtaja" tulkitsee matkaopasta.  
Paljon se ottaa, mutta paljon se antaa. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen tilanteeseeni työajattomana työntekijänä. Kun aloitin seurakuntatyön, niin innokkaana vasta-alkajana vähän tuhahdellen mietin, että liikaa painotetaan sitä, että muistaa pitää lomaa ja vapaita, kun eikö ennemmin tulisi kantaa huolta siitä että työt tulee tehtyä! Nyt myönnän, että loman ja rentoutumisen puolesta pitääkin vähän muistutella, sillä väsynyt ja stressaantunut työntekijä ei ole toki parhaimmillaan. Ja faktahan on, että työt eivät seurakunnassa ikinä lopu – siis virkoja ehkä lakkautetaan ja sijaisuuksia ei täytetä (surullista kyllä), mutta se juttu, minkä takia tätä työtä tehdään, ei katoa mihinkään. Töihinhän se Jeesus opetuslapset lähetti, mutta muistuttaa J myös meitä, että ”tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”. Oli siis työ- tai vapaapäivä, Jeesus seurana ja myötä!