Mitä kuuluu helmikuussa?

• Sokerin vähentäminen on tehnyt hyvää. Olen syönyt ainakin hitusen järkevämmin ja säännöllisemmin, kun ateriavälejä ei paikkaile herkuilla. Iltaisin olen päätynyt sänkyynkin aikaisemmin, kun en ole saanut äkillistä energiapiikkiä sokerin ansiosta. Aamuisin kyllä väsyttää samaan malliin, kuin ennenkin, mutta sille tuskin mitään mahtaa.. Paaston syvempi merkitys on vielä hieman työn alla, mutta sekin lienee normaalia.
• Musiikki tuo iloa ja vastapainoa työarkeen. Oli hauskaa soittaa ensimmäisellä keikalla messun jälkeen kirkkokahveilla. Ei haittaa, vaikka en ole kovin taitava. Toteutan omia viisauksiani sen suhteen, että yritän tehdä enemmän asioita vain sen takia, että ne ovat kivoja ja tuottavat iloa.
• Keskiviikkona vietetään ruotsinsuomalaisten päivää. Itsenäisyyspäivän tavoin se tarjoaa mahdollisuuden identiteetin tutkiskeluun. En koe itseäni ruotsinsuomalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka asuu Ruotsissa. Sinikeltavalkoinen väriyhdistelmä hieman häiritsee estetiikan tajuani. Vai voisiko siitä saada jotain tyylikästä ja tuoretta aikaiseksi?
• Huulipunasta alkaa tulla vakiovaruste. Piristää mieltä ja tuo väriä tylsimpäänkin aamuun.
• Kesäsuunnitelmia on kiva tehdä ja olen innoissani kaikista tapahtumista ja reissuista, joita silloin on tiedossa. Lisäksi tuntuu siltä, että kesään ei edes ole niin loputtoman pitkä aika. Lyhyemmän odotuksen päässä on myös maaliskuinen Lontoon reissu. Vielä lyhyemmän odotuksen päässä on ensi viikonloppu ja mieluisin seuralainen.
• Olen kiitollinen energiasta ja hyvästä mielialasta, mukavista työkavereista, vanhoista ja uusista ystävistä ja tuttavuuksista, elämäntilanteestani ja sen tuomasta vapaudesta töiden, liikkumisen ja vapaa-ajan suhteen, haasteista ja siitä, että ajattelen ja haluan niitä, enkä tyydy mukavuuteen. Olen kiitollinen kevään tulosta, valosta ja auringosta, sillä ilman niitä tuskin muutkaan asiat tuntuisivat niin positiivisilta ja hyviltä kuin ne ovat.

Ajatuksia paastosta

Laskiaisen ja paaston ajan ollessa käsillä ajatukset liikkuvat ruuassa. Joulun herkuista alkaa olla jo tovi kulunut ja mieli halajikin jo laskiaispullia mantelimassatäytteellä, tietysti! Laskiaissunnuntain ja –tiistain perinteitä olen kyllä vaalinut, niin pullien kuin mäenlaskun muodossa opiskeluaikana (ainakin kertaalleen..), mutta tuhkakeskiviikosta alkava paastonaika onkin sitten vähän kinkkisempi juttu. Aiheeseen liittyen olen lukenut ainakin Lutheria ja perustanut käsityksen, että kyseessä tulisi olla sydämen paasto, aika jolloin hiljennymme ja annamme aikaa hengelliselle elämällemme, jotta tulisimme lähemmäs Kristusta. Se on hieno ja hurskas tavoite, jonka olen toivonut edes jossain määrin saavuttavani, mutta aina on tuntunut siltä, että se on jäänyt ja unohtunut puolitiehen. Syyni jättää väliin ruoka-ainepaastot on ollut juuri se, että kun syvennyn sydämen paastoon, niin se riittää, sillä se kuitenkin on paaston pääajatus ja tarkoitus. Nyt kun jälkeenpäin pohdiskelen menneitä paastonaikoja, niin huomaan, että olen tainnut lähteä päistikkaa kiipeämään vuorenrinnettä pitkin varmistamatta ensin, että minulla on siihen asianmukaiset varusteet. Ruokaan ja ruoka-aineisiin liittyvä paasto toimiikin parhaimmassa tapauksessa ja varsinaisessa tarkoituksessaan työvälineenä ja suunnannäyttäjänä sille, missä paastossa todella on kyse – sydämen kääntymisestä lähemmäs Jumalaa.

Miten paasto onnistuu ja millainen paastonajasta tuli suunnitella ja tehdä onkin sitten pulmallinen kysymys. Sokerin ja erityisesti suklaan rakastajana olen ajatellut, että minun tulisi luopua lähes kaikista herkuista paaston ajaksi. Tätä olen testannutkin, mutta hyvin alkanut kokeilu on unohtunut viikkojen kuluessa lähemmäs pääsiäistä. Kirkossamme on hieman huonokin tapa ottaa varaslähtö ja juhlia suurpyhiä etukäteen, useampaankin otteeseen, joten jo ennen pääsiäissunnuntaita on kyllä muutamat suklaamunat ja leivokset tullut jo viran puolesta syötyä. Mitään totaalista kieltäytymistä herkuista en ole toki ikinä ajatellutkaan toteuttamiskelpoiseksi. Pappina vaikkapa muistotilaisuudessa istuessa tuntuisi epäkohteliaalta kieltäytyä ottamasta kakkupalaa, ellei sitten kyseessä olisi allergia. Kerran tai kahden lankeaminen suklaapatukkaan pitkän ja vastoinkäymisiä täynnä olleen päivän jälkeen ei minusta myöskään tee turhaksi koko paastoa. Ihminen on heikko ja erehtyväinen, mutta aina on varaa parannukselle.

Itsetehty simppeli arkiruoka on useimmiten kasvisruokaa,
joten lihasta luopuminen paaston ajaksi ei tuntuisi kovin suurelta uhraukselta.

Luin kollegani kirjoittaman artikkelin täkäläisestä kirkollisesta ammattilehdestä, jossa hän osuvasti pohti rinnakkain nykyistä ravinto- ja ruokavaliotietoisuutta ja kristillistä paastoa. Aikana, jona paljon puhutaan ruuasta ja sen vaikutuksista, pohditaan eri ruokavalioiden hyötyjä ja haittoja ja ollaan kiinnostuneita ruuan alkuperästä ja tuotantoketjusta, uskoisi myös paaston herättävän uudelaista kiinnostusta. Toki paasto kuuluukin osana erilaisiin dieetteihin, mutta sen fokus niissä on hyvin erilainen kuin kristillisessä paastossa. Kysymys onkin, että voisiko kristillisestä paastosta löytyä väylä tutustumiseen, syvempään pohdintaan ja keskusteluun ravintoasioista kiinnostuneille ihmisille. Ruokavalioilla ja niihin liittyvillä mahdollisilla paastoilla väistämättä tavoitellaan jotain: kohentunutta terveydentilaa, parempaa vireystasoa ja ehkä ylipäätään laadukkaampaa ja onnellisempaa elämää. Kristillisellä paastolla tavoitellaan myös vastaavaa, fokus ei ole toki samalla lailla kaloreissa ja terveydentilan kohentumisessa, joskaan se ei toki ole asia, jota kristitty ei voisi paastollaan ajatella saavuttavan. Mutta laadukkaampaa, täydempää ja onnellisempaa elämäähän me kaikki toivomme ja kristityt uskovat ja kokevat sen onnistuvan Jumalan läheisyydessä. Tie täydempään ja onnellisempaan elämään käy ihme kyllä luopumisen kautta – kun paastossa jätämme joitain asioita sivuun, teemme tilaa sille, mikä todella on tärkeää ja annamme sen hiljalleen täyttää meidät. 

Omalla kohdallani herkkuja kaivatessa voisin pysähtyä miettimään, milloin ja miksi suklaanhimo iskee ja mistä se voisi kertoa. Millä asioilla täytän elämäni ja ovatko ne niitä, joita todella kaipaan elämääni? Harhautanko itseäni? Paasto on tietoista ajatusten keskittämistä uusille urille. Ruokavalioekspertitkään tuskin kieltävät sitä, että ruokavalion muutoksissa on kropan lisäksi kyse myös mielestä, joka yhtälailla läpikäy muutoksia.

Kynttilänpäivän rukous

Kirjoitan harvoin omia rukouksia. Esirukouksen valmistelen joskus, jos sellainen johonkin erityiseen tilanteeseen tarvitaan. Saatan myös vain täydentää jotain valmista esirukouspohjaa käsikirjasta. Kauniita ja puhuttelevia rukouksia ovat kirjat ja netti pulloollaan, siksi ehkä on tuntunut tarpeettomalta kirjoittaa niitä itse. Yleensä aina pienelläkin etsimisellä löytää jonkun tilanteeseen hyvin sopivan. Sunnuntain messussa päätin kuitenkin saarnan poikkeuksellisesti rukoukseen ja ensi kertaa itse kirjoittamaani sellaiseen. Siitä tuli nopeasti kyhättynä lyhyt ja yksinkertainen, eikä tosiaan mikään kaunokirjallinen saavutus. Mutta siinä on kuitenkin jotenkin tiivistyneenä se, mitä tunnen ja tahdon sanoa ja pyytää. Minä-muotoon kirjoitettu rukous paljastaa sen henkilökohtaisuuden, mutta uskon, että avoimiin ja avaramerkityksisiin lauseisiin toinen pystyy myös sijoittamaan itsensä. Tästä tuli itselleni paljon enemmän kuin vain tilanteeseen sopiva kaunis rukous - tuskin se muuten olisi muistunut mieleeni vielä näin tiistai-iltana (ja varsinaisena kynttilänpäivänä).

Jumalani.

Kiitos tästä hetkestä ja siitä ilosta, jota tänään saan tuntea. Kiitos kaikesta hyvästä, jota olet antanut elämääni. Kanna ja varjele minua kaikessa tulevassa ja anna usko valoisaan tulevaisuuteen. Avaa sydämeni Sinulle ja auta löytämään paikkani tässä elämässä. Sinun käsiisi jätän itseni, anna valosi loistaa minussa. Aamen.