sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

28


Reilu viikko takaperin tuli taas vuosi lisää ikämittariin. Syntymäpäivät eivät näin 20 jälkeen ole tuntuneet kovin merkittäviltä tai tärkeiltä. Nyt ehkä ajattelen, että luvut ovat vain pieniä etappeja matkalla kohti 30 - ja kun 30 koittaa.. niin, tuskin se tuntuu sitten enää niin suurelta ja ihmeelliseltä. Mutta se voisi olla juhlan paikka, sillä kunnon synttärijuhlia ei ole tullut enää vuosikausiin järjestettyä. Tälle merkkipäivälle yhteisillä kakkukahveilla miehen 88-vuotta täyttäneen mummun kanssa oli kyllä juhlaa riittämiin!

Ylipäätään olen tyytyväinen lukemasta, jonka osaan lausua ruotsiksi. Numeron 27 lausuminen kuulosti lähinnä siltä, kuin olisin yrittänyt sylkeä ja sihistä samaan aikaan. Yleisin vastaukseni tosin ikäkyselyihin töissä nykyään on "nästan trettio". Olen miettinyt, että koen itseni varmaankin nuoremmaksi kuin mitä muut ikätoverini tekevät ja se johtuu juuri näiden ikävuosieni ihmettelijöiden vaikutuksesta. Kun kuulee tarpeeksi sitä, että "voi, kun on niin nuori pappi", niin johan sitä alkaa itsekin pitää itseään todella nuorena. Ja sitten hämmentyykin, kun muistaa, että opintojen aloittamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 10 vuotta ja jotkut ystävät on ehtinyt tuntea jo 20 vuoden ajan. Toisaalta myös nautin töissä ja työyhteisössä siitä, että olen nuorimman roolissa ja ennen kaikkea siitä, että olemme niin eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä. Oppii väistämättä näkemään ja ymmärtämään oman elämänpiirinsä ulkopuolista todellisuutta.

Alkuvuosi on ollut etenkin töiden merkeissä vähän tahmea. Pääsiäistä edeltäviä viikkoja lukuunottamatta ei ole ollut kauhea kiire, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta toisaalta pulmallinen, jos ei oikein tiedä, mitä "ylimääräisellä" ajalla tekisi. Papin työn arki tuntuu edelleen hyvältä ja työtehtävät merkityksellisiltä. Olen kuitenkin pohdiskellut sitä, miten voisin kehittyä työssä ja mikä olisi se suunta ja muoto, jossa tahtoisin ruveta kehittymään. On tavallaan tarve päästä eteenpäin, mutta en tiedä mihin suuntaan ottaisin askeleen. Havahduin myös siihen, että minulla ei töiden suhteen ole kovinkaan selviä tulevaisuuden tavoitteita ja haaveita. Toisaalta siitä on myös verrattain niin lyhyt aika kun edelliset isot tavoitteet ja haaveet täyttyivät, valmistuminen ja pappisvihkimys, joten lienee luonnollista, että uusia maaleja ei ole vielä ilmaantunut näköpiiriin.

28-vuotiaana pelkään paikoilleni jämähtämistä. En pelkää sitoutumista ja juurtumista, vaan haaveilen/ haaveilemme miehen kanssa yhdestä yhteisestä pysyvästä kodista ja lapsista ja perhe-elämästä. Lasten kanssa sitä paitsi tuskin voi jämähtää paikoilleen, sillä nehän jo pelkällä olemuksellaan symboloivat kehittymistä ja eteenpäin pyrkimistä (eikö totta? :)). Ajatukset paikoillaan polkemisesta liittyvät siis ennen kaikkea töihin ja papin virkaan. Jossain määrin on toki väistämätöntä polkea aika ajoin paikallaan ja joskus se voi olla hyväksin. Mutta uskon siihen, että ollakseen tyytyväinen ja aikaansaava työntekijä täytyy olla tähtäimessä tavoitteita ja haaveita, tahtoa haastaa itseään. 28-vuotiaana en vain vielä tiedä, mitä ne omalla kohdalla voisivat olla. Silti koen itseni ehdottomasti useimpina päivinä tyytyväiseksi töihin lähtiessä ja sieltä palatessa. Näin kevätaikaan myös aikaansaavuus tuntuu näkyvämmältä ja luontevammalta.

Toisinaan mietin, että olen ajattelussa ja aivotyössä lamaantunut ja laiskistunut sitten opiskeluaikojen. Enää ei ole samalla tavalla aikaa lukemiseen ja asioiden pohdiskeluun. Ja jos aikaa olisikin, niin kirjan valitseminen Netflixin sijaan on useimmiten hävitty henkinen taistelu. Toki lukea ja opiskella voisi loputtomiin ja siltikään kaikkea ei voi oppia kirjoista. Tavallaan kaipaan opiskelua juuri itsensä älyllisen haastamisen ja pohdinnan puolesta, mutta toisaalta ajatus siitä, että lähtisi opiskelemaan, ei tunnu kovinkaan houkuttelevalta. Mutta etenkin tällaisessa työssä, jossa ollaan tekemisissä isojen uskoon ja elämään liittyvien kysymysten ja niiden tulkinnan äärellä, tuntuu vaaralliselta ajatus siitä, että ajattelua ja pohdintaa tai kehittymistä niissä ei omalla kohdalla tapahtusi. Toki sitä tapahtuu väistämättä ja osin huomaamatta elämänkokemuksen karttuessa, mutta tottakai siihen täytyy myös tietoisesti ja työstämällä pyrkiä. Harvemmin kukaan seurakuntalainen tulee huomauttamaan, jos olet saarnaa kirjoittaessa mennyt aidan matalimmalta kohdalta, vaan kalvavin ja jäytävin tunne siitä jääkin sille, joka parhaiten tietää, eli sinulle itsellesi. Tässä kohtaa voisi joku henkevästi huomauttaa Pyhän Hengen vaikutuksesta, mutta itse kyllä ajattelen, että Jumala tahtoo meidän käyttävän päätämme ja jos siellä ovat asiat järjestyksessä ja koneisto raksuttaa, niin Pyhä Henkikin pääsee liikkumaan paremmin!